Mitäs tänään tehtäisiin?

Päivä oli kaunis kuin morsian. Lämpöasteita luvassa, korkeintaan hento lempeys vallitsi tuulirintamalla.
Olimme suunnitelleet tätä jo talven pimeinä kuukausina, miten kevät repäisisi meistä esiin naskartelijan vailla vertaa. Kuljimme ojien vierustoja peräkanaa ja parantelimme maailmaa kahden maalaismuijan koko kapasiteetin voimalla. Vielä piti ylittää peltosarkojen välissä lipuvan pikkuisen joen yli rakennettu silta.

Pajupensaita tuntui riittävän silmänkantamattomiin, kohta viuhuivat oksasakset ja kopat täyttyivät pajun oksista. Ei aikaakaan kun istuimme vierekkäin leikkimökin portailla, edessämme kaikki naskarteluun tarvittavat aineet.

Auringon paistaessa suoraan kasvoihimme ja lintujen virittyessä konsertoimaan rupattelumme taustalle aherrus alkoi. Ohuista pajunoksista muotoilimme pyöreän aihion johon leikkasimme sidontaan tarvittavat viisi-kuusi oksaa ja kieputimme ne langalla tiiviisti alustaan kiinni. Ja muutaman sentin päähän toinen, ja kolmas ja niin edelleen, kunnes saatoimme nostaa tekeleemme ilmaan ja tarkkailla kättemme töitä. Tyytymättömyys työn tulokseen oli ilmeinen, joten päätimme yksituumaisesti lähteä uudelle pajun poiminta kierrokselle.

Toisesta pajukranssista tuli parempi, pienempi kooltaan, mutta tiheämpi ja silmää hivelevän pehmoinen. Sormet olivat koetuksella ja haavakin tuli kun nirhaisin pajunoksan lisäksi irti palan nahkaa. Annoimme täydet pisteet näitä ammatikseen tekeville, sillä meidän kransseille olisi hintaa tullut enemmän kuin kukaan olisi halunnut maksaa.

Kun kyllästyminen alkoi olla lähellä, meille tarjoiltiin "antipastot " viinin kera ja virtaa tuli ainakin puheen ja naurun muodossa.

Kotiin lähtiessä huomasin tehneeni tärskyt uuteen naskartelukeikkaan. Seuraavaksi meitä odottaisi risulintubisnes. Ehkä nämä lähipellolla olevat töyhtöhyypät antoivat meille tiedostamattomasti uuden idiksen alun.

Ilta-auringossa kuvailin kranssia kotona.

Olin kutakuinkin tyytyväinen työn tulokseen jonka palkkiona sain punaisten poskien lisäksi hyvän mielen. Lämmin tervehdys teille oksasaksien maailmasta. Oikein ihanaa viikonloppua toivottelee Kuvittelija kaikille blogissani vieraileville!

Valokuvatorstain

320. haaste on kärsivällisyys.

Valitettavasti kirjoittajalla ei ole käsivällisyyden hyvettä. Elämä on monin erin tavoin antanut opetusta siihen suuntaan.

Leipuri Hiiva joka asuu Kumputiellä ja pullat kauniit leipoo siellä, tarvitsee toden totta kärsivällisyyttä jos pullat paistetaan leivinuunissa. Puiden pitää syttyä ja palaa, tuhkat pitää poistaa ja uunin lämpötila arvata jotakuinkin tarkkaan, ettei leipuri polta pullan lisäksi pärettään, joskus tuppaa varapärekin palamaan. Kärsivällisyys on hyve.

Lisää kuvia aiheesta löydät täältä.

Makrotexin

140. haaste on kirpeä.

Marjaisan rahkakakun ydin on vadelmien alla oleva kirpeä hillo, joka korostaa kakussa olevia loivempia makuja.

                                  Sokerihuuruisin terveisin eilisen päivän sankari.

                                              Lisää kirpeitä kuvia voit katsoa täältä.

Keväisiä mietteitä

Kevätpäivän tasauspäivä näytti taas kerran meille taivaan merkkejä. Juuri kun on orientoitunut varhaisen kevään mahdollisuuteen, syyti pilvet niskaamme vaakasuorassa suurehkoja lumihahtuvia. Päivällä tuuli tuiversi oravan hännässä, kun se vietti lounastuntiaan..
Iltakävelyn aiottu pituus lyheni äkkiseltään, kun jäinen viima löysi umpitopasta tuulen mentäviä aukkoja. Eikä kaulahuivikaan pystynyt suojelemaan joutsenkaulaani. Aprikoimme nukkumaan mennessämme, näinkö on, että lumikolat ja lapiot pitäisi kaivaa esiin varastojen periltä?

Seuraavana aamuna heräsimme lumettomaan päivään, eikä auringon kirkkaudessa ollut moitteen sijaa. Lämpöasteet siivittivät pitkähköä suonlaitakävelyä johon keväinen tuuli antoi mukavaa lisäpotkua. Olen antanut patikoille kyytiä hieman pitempien kävelylenkkien muodossa, sillä vaikka vaaka on piilossa kaapin alla, on vyötärön puristava ahdistus lahjomaton. Kertoohan se melko suorin sanoin ruokaympyrän laajentumisesta, puhumattakaan käsisyötävästä, jota en aina ruuaksi edes laske.

Ja vakuutan, että huoleni ei ole ulkonäöllinen, vaan nykyasusteiden pitäisi mahtua päälleni ilman epämukavaa kiristystä. Eikä polvetkaan, vaikka tukevilta näyttävät, ole enää entisessä kuosissa. Joskus ne pettävät allani ja tuiskahdan pöpelikköön. Ettei tässä miltään kuntoilijalta näytetä, ei suinkaan. Sen olen nyt päivänä muutamana huomannut, että huohotus liikkuessa on vähentynyt jopa Naskartelija vitsaili, minkäs sitä nyt niin kovalla kiireellä paahdetaan?

Kevät tuppaa muutenkin olemaan itsekriittistä aikaa. Se saa kirjoittajan pysähtymään peilin eteen ja kuvajaista katsoessaan  kysymään, onko ketään kotona? Ja mihin on kadonnut se sorjasäärinen neito? Tuntuu maan vetovoima vaan lisääntyneen. Sitä pitäisi olla niin sinut itsensä kanssa. Mutta minkä sille voi, että peilissä näkemäni paketti pitää sisällään nuoren neidon. Ainakin joskus. Ainakin minun mielessäni.

Ostin vihdoin sen uimapuvunkin ja vieläkin hymyilyttää ostopäätökseen vaikuttanut valinta. Olin päätynyt ajatukseen tankinista, uimapuvusta jonka yläosa on pitkähkö ja se myydään alaosan kanssa erikseen, joten voi halutessaan valita molemmista oikeat koot. Kun olin aikani valinnut kokoja, kantanut niitä ahtaaseen sovituskoppiin ja siellä pyörähdellyt niin, että kopin seinät kolisivat, tein nopean ostopäätöksen jaksamatta enää sovittaa uimapuvun housuosaa. Kotona sitten sovitan, ajattelin ja pyyhin hikeä iloissani, olinhan kutakuinkin tyytyväinen yläosaan. Kotona sitten huomasin, että olisi pitänyt sovittaa alaosaakin. Seisoessani uimapuku yllä peilin edessä sain hillittömän naurukohtauksen...

Joka itselleen nauraa, siltä ei tule elämästä iloa puuttumaan. Hyvää viikonvaihdetta!

Valokuvatorstain

319. haaste on armo.

"Armo, totuus, laupeus,
tänä unettomana yönä
kiitän sinua maailmasi kauneudesta,
kiitän lapsista, pienistä koirista, lempeistä hevosista,
kukistasi, puistasi, lähteistä,
ja ennen kaikkea linnuistasi, sinä ihmeellisin,
siunaa puolestani lintujasi, etenkin haukkoja, kyyhkysiä ja köyhää varpusta,"

Tämä Mika Waltarin runo: Aurinkolaulu kaukana Assisista, on kauan kuulunut lempirunojeni kymmenen parhaan joukkoon. Runoon liittyy minulle surullisia muistoja, mutta niin kuin kuva, myös suru muuttuu aikojen kuluessa. Vuosien kuluttua auringon loiste saa surun kimaltamaan kuten kuvan heinän, keväisessä juhlapuvussaan. Se on armoa, armoa.

"Mutta kiittääkseni vain rukoilen, en pyytääkseni;
kiitos pelottavan kauniista kuustasi, kiitos tähdistä, kiitos aurinkosi
                                                                                          kirkkaudesta, sinä kirkkain,
ja eniten kiitos omasta kirkkaudestasi,
vaikka minun on näillä multakäsilläni pakko suojella silmäni sokaistumasta,
kun sallit minulle välkähtävän aavistuksen kirkkaudestasi."
Jatkaa Mika Waltari runossaan.

Lisää valokuvatorstain kuvia on täällä.

Makrohaaste

139. on veitsi. Miten tärkeästä välineestä onkaan kysymys, sen kokee kun yrittää "nirhata" tylsällä veitsellä esim. lihaa tai siivuttaa kalaa. Myös ruokailuvälineen veitsellä on väliä.

Aurinko palasi passelisti kuvaajan riemuksi. Tänään meitsi leikkaa veitsellä kanaa.
Inspiroivia kuvaushetkiä keikille!

Täällä on lisää kuvauksia.

Oletteko huomannut?

Oletteko huomanneet, että urvut ovat tänä keväänä sinertävän lilan väriset? Sen lisäksi, että niitä on ihan hirmuisesti ympäröivissä puissa. Auringon paistaessa niihin passelista kulmasta, sinertyy koko tienoo.

Kirjoittajakin on huomannut, että järven jään kantokyky on laskenut. Vielä perjantaina hiippailin rantoja pitkin Naskartelijan perässä laittamassa telkälle asumusta, mutta jää on paikoitellen haurastunut ja mustia aukkoja voi havaita yhä enemmän.

Asteet laskivat pakkasen puolelle ja lämmin "Föön"-tuuli vaihtui kylmäksi puhuriksi. Lumi suli miltei heti sadettuaan maahan, mutta villasukkaisena ja puolitopassa kulkien olen omillani. Mikä ihmeen kevätvaihde se olikaan, joka sai jo luulemaan ties mitä. Ja miten käy näille muille keväästä innostuneille, salkoruusulle ja syreenin nupuille kysyn vaan?

Luonnossa kulkijalle avautuu aina välillä ihmeitten aarreaitta. Nämä lattealehtiset suon reunan kasvit halusin mieluusti omaan pihaani, vaikka tiedän miten siinä käy. Piti vaan ihailla siellä suon reunassa ja antaa kameran laulaa. Tähän on koottu muitakin luonnosta löydettyjä ihmeitä kollaasiksi.

Tiedättekö, että metsäojat ovat täynnä vettä? Kuljetin kameraa näillä tuhanten ojain partahilla ja kuvasin niiden kuvajaisia. Kaltaisiini ojanpohjakahlaajiin en ole metsäreiteilläni törmännyt, mutta olen jo miettinyt mitä vastaan jos joku muu kuin tikka lohkaisee jotain osuvaa harrastuksestani. Kyllä tämä harrastuksesta käy siinä kuin kirjoittaminenkin.

 Kuluneen viikon erityismakumaailmaan liitän keppipullan. Ensimmäinen paisto nuotiolla onnistui kohtuuhyvin ja tulos oli pullamaisen maukas. Nam!

Mainiota alkavaa viikkoa teille kaikille!

Valokuvatorstain

318. haaste on ympäristö, joka muuttuu sen mukaan missä kulloinkin taivallat. Suo on paikoitellen sulanut ja siellä näyttää tältä:

Metsän pimennossa kuljet toisinaan sammaleisia polkuja, aivan kuin satumetsässä.

Järven jää kannatti vielä Kuvittelijan ja aurinko innostui leikkimään hippaa.

Hyviä kuvauksellisia inspiraatioita toivottaa Kuvittelija. Täällä voit katsoa lisää kuvia ympäristöstä.

Makrohaaste 138

Teema käsittelee samaa aihetta: Rakkaus

William Shakespeare 47. sonetti, suomentanut Aale Tynni

Liitossa silmäni ja sydämeni
nyt palvelevat vuoroin toisiaan,
kun silmä nääntyy silmäystä vailla
tai sydän huokauksiin menehtyy,

niin kuvasi on juhla silmälleni,
se kutsuu taiteen kestiin sydämen,
taas sydän kutsuu vieraaksensa silmän,
kun hellät ajatukset jaetaan.

Kuvasi taikka rakkauteni kautta
likellä olet, vaikka poissakin
et pääse pakoon ajatuksiani,
ne sinuun liittyvät ja minä niihin,

tai jos ne nukkuvat
niin auttaa kuva:
on sydän silmän iloon havahtuva.

Täällä on lisää kuvia aiheesta rakkaus....

Mustarastas laulaa

Näinä uskomattoman lauhoina maalispäivinä on mustarastas aloittanut laulannan, sävelkulun josta en koskaan saa kylläkseni. Virtuoosimainen äänen käyttö tuo kevään iholle tavalla, jonka muistaa edellisistä keväistä. Sen sointi toistuu samana, mutta sen vaikutus mieleen on moninkertainen. Luonto on alkanut hoitaa lastaan.

Takatalven tulo kiirii jo kantapäillä, sillä viikonlopuksi ennustetut lumisateet eivät lupaa varhaisille muuttajille kovin auvoisia aikoja. Ruokinta jatkuu tietysti, mutta muut kevätpuuhat saa huoletta laittaa odottamaan. Tämän haluan tintusille kertoa, sikäli kun ymmärtävät minun yrityksiäni. Olen nimittäin toppuuttanut niiden tuloa sanoin.

Ja onhan täällä muitakin vaaroja. Olen lintuja seuratessani huomannut haukkojen lisääntyneen. Etenkin lintulaudan tienoilla käy aikamoinen vilske, niiden liitäessä äänettömästi ja napatessa pikaruokaa suuhunsa melko taidokkaasti. Elämme vaarallisia aikoja lintumaailmassa(kin.)

Mökin lintumaailma poikkeaa melkoisesti asutusalueen vastaavasta. Punatulkkuja näin yhdellä kertaa kuusi, mutta ne ovat arkalaisia luonteeltaan. Pienikin rapaus ja ne kahahtavat lentoon, toisin kuin rohkeammat talitiaiset, hömötiaisista puhumattakaan.

Joutsenystäväni ovat myös saapuneet. Ne makoilivat järven jäällä kun yritin mahdollisimman varoen lähestyä niitä kamera kaulassa. Lepääminen vaihtui kalkatukseksi ja levottomaksi liikehdinnäksi. Annoin heidän olla omassa rauhassaan ja poistuin vaappuen takavasemmalle, sillä jää oli melko liukas ja minulla ei ole varaa kaatumisiin näillä luunmurtumakokemuksilla.

Keväinen moottorisahalintu on ahkerasti laulanut laulujaan. Vuoroansa odottaa sirkkelilintu, sillä Naskartelija on päättänyt: meit ei pane idän halla, eikä pohjan pakkaset  ei ainakaan ensi talvena.

Tomaatin siemenet on laitettu multaan, kiitos Usva kysymästä, ja nyt odotetaan ensimmäisten sirkkalehtien ilmestymistä. Ihan kokonaan en keväälle ole antautunut, en ainakaan vaatetuksestani päätellen, sillä jos lumisade meidät viikon lopulla yllättää toppahousu rules...

Aurinkoa päiviinne toivoo Kuvittelija!

Puumiehen puhdetöitä

-Osaisitko tehdä puusta timantin?
-Millaisen?
-Odota mä näytän sinulle millaista tarkoitan..

Se on niin pienestä kiinni, lauloi Samuli Edelman ja pienestä se inspiskin on kiinni. Siitä sain maistiaispalan kun seurasin isän ja tyttären vuoropuhelua. Kohta häipyivät autotalliin naskartelemaan ja muutaman hetken päästä innostunut tytär saapui esittelemään tuotoksia:

-Isä otti vain puupalan ja suih, suih ja suih ja se oli valmis..

Näistä se alkoi. Sitten seurasi litteitä timantteja, mustiksi tai valkoisiksi maalattuja ja korviksetkin ilmaantuivat joukon jatkoksi.

Korviksiin pitäisi löytää kiinnitys-systeemi, etenkin jos ei halua läpikorvan painettua korua.

Sitten alkoi talotuotanto. Nahkanauhaa löytyi kaupungista ja oma koti keikkuu nyt Kuvittelijan kaulassa.

Valkoisesta talosta tykkään paljon ja istuu mökkimaisemaan kuin nenä päähän.

Omakoti-inspis laajeni ikkunalautakoristuksiin. Oveton ja ikkunaton taloalue miellyttää silmääni. Psykologi voisi tulkita tästä jotain.

Hääpäivänä lahjaksi saamani koru on uniikki. Olen joskus sanonut etten ole koruihminen, nyt pyörrän puheeni, sillä minusta on tullut puukorujen vankkumaton ystävä.

Toivotan jokaiselle vieraalleni auringonpaistetta ja iloa sekä inspistä tähän päivään.
"Se on niin pienestä kiinni."

Kuvia kummallisesta talvesta

Vaikka jouluna maa viheriöi ja taivaalta piiskasi vettä, en ollut vielä huolissani talven tulon suhteen. Olihan näitä jo aiemminkin koettu. Ja kun tammikuu tuli ja lumet ilmestyivät pakkasherran kera huolet talven tulosta häipyivät olemattomiin, sillä olin omaksunut asenteen; jos ei tule kunnon talvea, ei kunnon kesääkään voi odottaa.

Ehdin jopa nappaisemaan muutaman lumikuvan pakkasen paukkuessa talvelle ominaiseen tyyliin. Sitä ennen olin käynyt järvenjääkuvauksella, sillä järvi jäätyi tammikuulla huimaa vauhtia. Sen jäätymistä ei lumikerros estänyt. Ja kylläpä se onkin jaksanut yllättää moninaisilla taideteoksillaan. Ensin soivat jääurut.

Yksi isoimmista jäällä nähdyistä ihmeistä minulle, oli kaikkialle järven pintaan putkahtaneet jääkukat.

Niitä tulikin kuvattua niin että muistikortti vinkui. Tuulen taas puhaltaessa jääkukat häipyivät ja jää oli lähes läpinäkyvää.

Mikäs oli pilkkijän kalastellessa kun saattoi seurata kalojen liikehdintää jään läpi.

 Kyllä kristallijäätäkin tuli ihailluksi ja kuvatuksi. Lämminvuoriset nahkasaappaat ovat jäällä liikkujan lämmönlähde numero yksi.

Tämäkin jää oli kestävää vaikka sen päälle käveleminen vaati jääkairan koeporauksen.

Virtapaikat ovat sulia, eikä koskikara ole saapunut ainakaan vielä näköpiiriini.

Tältä näyttää nyt 6.3. kun jouluruusukin on alkanut kukkia ulkona. Linnut pyörivät pönttöjen ympärillä keväisissä tunnelmissa.
Kuka uskoo kevään jo tulleen jäädäkseen?

Makrohaaste 137

Tällä kertaa kuvataan pikkuväkeä. Äkillinen kohtaaminen pikkuväen kanssa tekee sekä kuvaajalle, että kuvattavalle tepposet. Hetken molemmat pelästyksissään jähmettyivät, mutta tällä kertaa kuvaajan etuna oli kädessä olevan kameran lisäksi nopeammat refleksit.

Kuva on vanha, mutta sykähdyttää vieläkin Kuvittelijaa tämä koettu lähikontakti.

Lisää pikkuväkeä voit katsella täältä.