torstai 30. tammikuuta 2014

Valokuvatorstain






312. haaste haluaa meidän inspiroituvan kuvasta. Ensimmäinen mieleeni noussut inspis pääsee mukaan.


Maanantain naskarteluja ystävän kanssa. Täältä löydät lisää inspiroituneita kuva-aatoksia.


keskiviikko 29. tammikuuta 2014

Tarvitseeko tyhjä lato katon?





Kauneus on katsojan silmissä.
Tätä niin kuin montaa muutakin usein kuultua sanapartta olen mielessäni pyöritellyt. Pyöritellyt ainakin silloin, kun valokuvaamisen voima saa minut jälkeenpäin ihmettelemään ja kysymään itseltäni; mikä minua tässä kohteessa viehättää. Olimme tulossa mökiltä ja yhtäkkiä Naskartelija päätti pysähtyä ajaen auton tien sivuun. Vanha ja joka suuntaan vinksallaan oleva hirsirakenteinen suuli oli kiinnittänyt huomiomme lähes samanaikaisesti.

Hämärtyvässä illassa, rakennus veti puoleensa magneetin tavoin. Kuin vanhan soittimen säröilevä ääni  rakennus kosketti minussa nuoruusmuistoja. Muistot saapuivat kaukaa ja toivat nenääni kuivan heinän tuoksun. Olin jälleen lapsi. Oli kesä. Ja isä ajoi hevosella isoa heinäkuormaa saapuen ladon eteen. Kohta oviaukko peittyi vauhdilla latoon työnnetyistä heinistä, hangojen avulla siirretyt  heinät siirtyivät tottuneesti heinäpinkan päälle, ja minun tehtäviini kuului sotkea heinät tiiviisti, että mahdollisimman paljon heinää mahtuisi pieneen latoon. Oli kuuma. Jokaisen kuorman välissä isä suolasi heinät, heittäen useita kourallisia karkeaa suolaa heinien joukkoon. Joskus sain suolanrakeen suuhuni. Heinät pistelivät joka paikkaan ja lopuksi pää osui kattonauloihin kun päivä alkoi olla illassa.

Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa.

Tätä taitoa en ole vanhempana tarvinnut. (Taitaisinko vielä heinän sotkemisen salat, luulen niin, sillä ainakin painovoima olisi puolellani heiniä sulloessa.) Aikuistuessani ajattelin jättää taakseni ne lukemattomat askareet, mihin vanhampani minut laittoivat, sillä harmi oli päällimmäinen tunteeni lapsena, kun konttasin lanttumaata peraten ja naapurin tytöt ja pojat pyöräilivät kilvan uimaan ja muihin kesäleikkeihin huudellen minulle iloisena tervehdyksiään.

Ei tyhjä lato kattoo tarvitse.En tiedä tarvitsisiko minun latoni "katon" mutta joitakin viisauden hippusia tarttui minuunkin, kaikesta huolimatta. Sananlaskuilla ahkeruuten kasvatettu, ei niin vain pääse eroon kasvatusohjeistaan. Sillä,

ei oo koiraa karvoihin katsomista, sanoi äitini ja sitä kuusta kuuleminen jonka juurella asunto.

  
Ei lämmin luita riko, eikä vilu vaivoja vähennä. 

 Asunnot olivat hyvin ilmastoituja, eikä home-ongelmaa ollut kuin mehuissa ja leivässä, josta se näppärästi vuoltiin pois. Home paransi laulunääntä, minulle sanottiin ja miksen olisi siihen uskonut, olinhan yhdeksän laulaja koulussa.


Kuvaaminen avaa tien muistoihin, tien jonka joskus luulee kokonaan tukkeutuneen. Polku avautuu tavalla, josta saa kiitollisen mielen. Aikoinaan omia lapsia kasvattaessani opin, että se joka eniten 'kasvoi' ei ollut lapsi. Jälki viisastuneena ajattelee; nyt osaisin kaiken paremmin, mutta tosiasia on että vain naapurin lapset on helpompia kasvattaa.

Kuvittelija kysyykin nyt, onko sinua kasvatettu sananparsien viisauksilla?



torstai 23. tammikuuta 2014

Valokuvatorstain




311. haaste on aika. Haastekuvassa ei saa näkyä kelloa. Siis, tänään tuntuu siltä että Kuvittelija hyppää aikajanaan ensimmäisen inspiksen myötä. Tämän tintin aika loppui haukan lounaaseen.


Täältä voit katsoa aikaa kuvina.



keskiviikko 22. tammikuuta 2014

Neljä vuodenaikaa Kuvittelijan silmin





Sain Kahelinkulmalta jo aikapäiviä "aktiivinen luontoblogi-tunnustuksen." Siitä ilahtuneena, mutta niin perin juurin hitaana toimimaan, anelen haastajalta pitkää pinnaa, sillä vastaus haasteeseen alkaa muodostua vasta nyt. Ehkä siksi, ettei se kevät niin vaan tullutkaan, miltä ensin näytti. Pakkaset paukkuu edelleen ja Kuvittelija kulkee villaisissaan ja nenänpäässä tippa. Tuskin tomaatin siemeniäkään kannattaa vielä laittaa kylvöön, luulen mä. No niin, siis haasteeseen. Tässäkin haasteessa on säännöt, mutta koska olen sääntöjen kierron mestari, toteututan tämän tavallani ja toivon ettei haastajani laita sitä pahakseen. Laitan kuvat vuodenajoista, ja kerron mitä ne minulle merkitsevät. Siis vuodenajat.

Kevät
-on minulle Vivaldin neljästä vuodenajoista se ensimmäinen, siis kevät soi
- jo Tapaninpäivänä tunnen miten keväinen tuuli alkaa puhallella mieleni huoneissa
- talvipäivän seisauksen jälkeen lisääntyvä valon määrä saa minut aloittamaan jotain uutta, esim. laihdutusta, joka lähes yhtä säännönmukaisesti kariutuu.
-helmikuussa istutan tomaatin siemenet pieniin purkkeihin, joka vuosi päätän että vain muutama taimi, mutta lopussa niitä on aivan liikaa.
-maaliskuussa toivon, että saan vetää saappaani kärjen avulla pieniä vanoja räntälumeen, että sula vesi pääsee pois puroja pitkin pois.
"Kevät tuli
lumi suli
purot pani
puli,puli" edustaa minulle maalisrunojen aatelia.
-huhtikuussa odottelen hiirenkorvia ja muuttolintuja. Kun 'räystäät tippuu', on Kuvittelijan kevät parhaimmillaan..
Kesä
-on yltäkylläisyyden aikaa
-lumen sulaminen, ensimmäiset hiirenkorvat puissa, joutsenten laulu ja vihdoin tulevat pääskyset
-oma energiani on huipussaan, hypähtelen kamera kaulassa kiveltä toiselle ja usein jään myös kivien väliin pousun huntut märkänä.
-kaikki tapahtuu luonnossa niin kiivaaseen tahtiiin, ettei tahdo pysyä perässä
-riippukeinussa omenapuun alla, syntyvät mielettömät kuvitelmat, jotka usein sellaisiksi jäävätkin
-valoa on, lämpöä on ja ne kesäyöt...
-ensimmäinen mansikkakakku..
-kun vanamo tuoksuu, kissankello kilkattaa, nuokkuhelmikkä taipuu kameran edessä ja lemmikki kukkii on Kuvittelijan kesä.


Syksy
-useimmille ihmisille syksyn saapuminen merkitsee samaa, kuin minulle kevään. Siinä missä valo herättää minut uuteen elämään, saa syksy toiset nauttimaan kynttilän valosta ja pimeistä illoista.
-minulle syksyssä on parasta värit
-sienet ja marjat
-omenat
-kuulakkaat päivät
-ruskamatkat
mutta samalla se tuo mukanaan pimeän ja sateisen sään, pimeyden joka lisääntyy päivä päivältä ja ahdistaa minua. Siksipä syksystäkin kamerani etsi valon pilkahduksia


Talvi
- onneksi pitkä pimeä syksy vaihtuu vihdoin ja viimein joulun valoon. Joulu on juhla keskellä talvea josta alkaa henkinen kevääni.
- sillä tapanina päivä on jo kukonaskelta pitempi, ja se jos mikä antaa toivon kevään tulosta
- talvi on pakkasen ja lumen liitto, jota voi ihailla ikkunasta ja kääriytyä shaalin alle lämpimään
- talvi on kauniita lumisia maisemia
-kuurankukkia
-lumileikkejä
-ja harrastamista laidasta laitaan
-sopivan kevytmielisenä voi tehdä vaikka enkelinkuvia hankeen, jos tarkenee


Mielikuvani vuodenajan vaihteluista ovat kuvin ja mielikuvin lyhyesti luetellut edellä. Jos haluat vastata tähän haasteeseen, olisin enemmän kuin kiitollinen, sillä haastaminen on vaikeinta mitä tiedän. Juuri siksi minusta olisi hauska tietää esim.miten kaupungissa asuva kokee vuodenaikojen vaihtelun. Haluatko kertoa siitä?


Teemakuvia kivistä.





Oijoi miten inspiroiva aihe. Kivi. Vain toinen kiviin hurahtanut saattaa tietää miten kivet voi koukuttaa keräämään ja ihailemaan niitä. Puhumattakaan kuvaamisesta, meren rannalla, Lapissa, ihan kaikkialla missä kiviä näkee.. Ja nyt en puhu jalokivistä, vaan tavallisista kivistä joka tekee niistä epätavallisen kauniita niiden muotojen ja värien ansiosta. Vanhat kivikuvat elävät kuvamuistoissani tuoreena tätä päivää:

Ja lopuksi lempikiveni kuvattu tänä aamuna aamukahvia juodessani.

Ystäväiseni, täältä löydät lisää kivikuvia. Hyvää tätä päivää makrotexin ja teeman merkeissä.

perjantai 17. tammikuuta 2014

Jäljistä päätellen...




Liikkuessani talvisessa luonnossa, en voi välttyä satojen jälkien näkemiseltä. Oravan, jäniksen ja hirven jäljet olen jo oppinut tuntemaan. Lukemattomien pikkupiipertäjien kohdalla menee sormi suuhun, eikä päätteessä näy tunnistamisen valoa. Keskiviikkoinen haahuilu järven jäällä kameran kanssa, päivitti minut erilaisten jälkien pohdintaan. Reittini alkoi pihamaalta. Omenapuun juurella oli käynyt isompikin vilske jäljistä päätellen.


Oravan jäljet kuvasta on helppo tunnistaa, mutta pikkuinen piipertäjä joka jätti jälkeensä kapean  telaketjun vanan, jäi minulle arvoitukseksi. Jäljet selittyvät lintujen ruokintapaikan läheisyydellä.

Jäällä meitä odotti harvemmin nähty yllätys. Näkymä oli kuin valkoisten jääkukkien parvi olisi lehahtanut alas pilvistä meitä ilahduttamaan. Monenmuotoisia valkoisia uskomattoman kauniisti piirtyneitä jääkukkia tuhansia ja taas tuhansia peitti jään miltei kokonaan. Kun auringon kiekko kipusi taivaanrannan yläpuolelle valaisten kukat säteillään näkymä muuttui satumaiseksi. Joistakin suunnista lumikukat näyttivät juuri jään päälle pysähtyneiltä perhosilta. Nämä jäljet jäivät minun sieluuni muistuttamaan ihmislasta tämän uskomattoman maailmamme kauneudesta.


Näitä jälkiä me oikeastaan saavuimme katsomaan. Jo monena talvena järven jäätyessä, saattaa niiden rannoilta löytää tuulen ja pakkasen yhteistyönä valmistamia jääpuikkoja. Jäisiä urkuja löysimme nyt, mutta vain harvoja paikoista johon auringon säteet osuivat. "Soisi tuulet, niin kuin urut, kuljettaisi kauas suuret surut.." tai jotakin siihen suuntaan hyräilin, kun suunnistin jäällä kohti uusia jälkiä.


Jos talven törröttäjiin törmää paikassa, missä valon säteet parahultaisesti kohdistuvat niihin, eipä katso aikaa ei paikkaa, kun meikäläinen taipuu monelle mutkalle parhaan kuvakulman löytämiseksi. Jotakin opin tynkääkin saa mukaansa näitä ihanuksia katsoessa Se mikä syksyn hämärässä näytti harmaalta ja kuolleelta saa auringon valossa uuden olomuodon. Valo paljastaa todellisen luonteen, törröttäjissäkin.

Pihamaalle saavuttuani iloitsen muutamista punatulkuista, jotka puhelevat toisilleen puiden oksilla. Tietysti pidän sen verran ääntä, että tulkut lennähtävät pakoon. Mielelläni olisin niitä vielä lisää halunnut katsella. Kovin, kovin arkoja ovat nämä ruokailevat ystävämme. Minulla on vielä paljon oppimista ohenteisesta kävelystä. Ystäväni lanseerasi tämän uuden sanan, kun ammoisina aikoina olimme karpaloita poimimassa upottavalla suolla. Silloin hädissäni taisin kiljaista, tänne uppoaa, johon hän vastasi; kävele ohenteisesti.
Hyvä neuvo. Jos haluat nähdä ihmeitä kävele ohenteisesti,(jälkiä jättämättä.)

Kotona sain ikkunasta kohdata näyn, jota en itse asiassa olisi halunnut kohdata. Sinitiaisen jäljet päättyivät tähän. Haukka vietti lounastaukoaan melko rauhallisesti, mutta kameran sulkimen ääni sai linnun havahtumaan ja viimein lentämään pois saalis suussaan. Tätä elämä luonnossa on, sen vaan tuppaa unohtamaan kun harvemmin sattuu saalistuspaikalle, ellei Avaraa luontoa seuraa. Ja haukalla on haukan luonto.

Illalla tarkkaillessani päivän kuvasaldoa, aloin miettiä millaisia jälkiä minä jätän tämän maan kamaralle. Jos ajattelen konkreettisesti, en roskaa, mutta jätänkö jälkeeni loukkaavia sanoja joista jää paljon pahempi jälki lähimmäisen mieleen kun roskasta. Toivon, etten ainakaan tietoisesti sitä tee.
Siinäpä hyvä päätös alkavalle vuodelle: Kuvittelija pyrkii eroon sanaroskaamisesta. Pitäisikö lopettaa sanoilla bloggaaminen? Näissä mietteissä edetään tähän päivään. 



torstai 16. tammikuuta 2014

Valokuvatorstain





310. haaste on; talven taidetta.



Jääurut ja lumikukkia kuvattu eilen Isojärvellä. Täältä voit katsoa lisää talven talven taidetta.




keskiviikko 15. tammikuuta 2014

Makrotexin




130. haaste on korea/ kaunis
Kovin koreaa ja henkeäsalpaavan kaunista sattui Kuvittelijan silmiin tänään järven jäällä. On kuin pilvistä olisi tippunut lumikukkia jään pintaan.

Kuva ei ole tarpeeksi tarkka, mutta paljastaa luonnon kauneuden tai koreuden.





Ja sitten kun kukkia oli monta, ei tohtinut astua niiden päälle.




Lisää kaunista koreutta on täällä.






torstai 9. tammikuuta 2014

Valokuvatorstain





309. haaste on Sydäntalvi, Valokuvatorstai esitti kauniin ja kainon toiveen, että kuvat otettaisiin haasteen innottamana. Niin tein.

Entäpä jos tulevaisuuden talvet alkavat näyttää tältä. Harmaita vesisateisia päiviä ketjussa, ettei aamuharmautta iltaharmaudesta erota? Plusasteita ja talvitulvia? Silti en ole toivoani oikean talven suhteen ole vielä heittänyt, vaikka tällä peikonvarvaskuvalla kuljenkin sydäntalven askeleissa. Koskahan varpaat peittyvät lumeen?


Sydäntalvitunnelmaa voit katsoa täältä.



keskiviikko 8. tammikuuta 2014

Makrotex 129




haaste on haarukka. Haastevastausta pohtiessa muistui mieleen lapsuuskodin teräväkärkiset haarukat, seuraavana oli vuorossa Savoniat. Kuvaan pääsee ison veden takaa tuotu lahja, joiden muotokieli miellyttää koukeroinneistaan huolimatta (tai ehkä juuri siksi) minua.


Haarukoi täältä lisää vastauksia.

maanantai 6. tammikuuta 2014

Tuntui miltä tuntui, kannattaa lähteä liikkeelle...





Harmaata ulkona, harmaata sisällä. Sade ropisee ruutuun melankolisin sävelin. Kuvittelija kääntää kylkeä, mitäpä ulkona olemisella olisi minulle tarjota? Naskartelija on toista mieltä; ylös kaikk', ylös yhtenä naisena nyt...Eipä auta kuin hilata virttynyt kroppansa pystyasentoon. Millainen sää, sellainen vaatetus. Enemmän on vähemmän tässä tapauksessa, sillä vaatetta voi aina vähentää jos lämmin lykkää liian liki.
Naismuistini mukaan veneajelu Loppiaisena ei ihan heti muistu mieleen. Kummallinen on ollut tämä talvi ainakin säiden puolesta. Lämpöasteita. Nurmikko vihertää kuin kesällä. Monivuotiset kukat hehkuvat vihreää, silmut suurenevat jo. Liekö talvi tulossa ollenkaan?
 Loppiaisen veneajelulle;


Kulku veneestä rannalle käy horjuvin askelin. Siitä huolimatta; Metsän tyttö tahdon olla sankar jylhän kuusiston. Mieli alkaa ilmeisesti raittiin ilman avulla virkistyä, ja askel suuntää määrätietoisesti metsän uumeniin. Ensimmäisenä tapaa tutun puuhun kiinnittyneenä. Pahka näyttää kauempaa tytön päältä, kastuneena eksoottisen kauniilta sellaiselta. Otan siitä passikuvan, ties monennenko, jonka liitän lukemattomien puukuvien kansioon. Pitäisikö perustaa jokatytön metsälehti, puita naisen silmin, tai onnellisia ovat puupäät, sillä he rakastavat puita.


Sammal on värittynyt sateisena päivänä lukuisiin vihreän vivahteisiin, joten suuntaan kulkuni ison kiven juureen. Hyvää ja kaunista on tarjolla ylen määrin. Kamera laulaa omaa lauluaan, kun mutkalle kääntyneenä haen parempia kuvakulmia, sillä valo metsän siimeksessä on hakusessa.





Eikä pahalta näytä syksyinen lehtikään, lukemattomine uurteineen, sillä talvi ei ole vielä tehnyt siitä selvää.

Kanto pitää vihreästä baskerista ja on huovuttanut itselleen kaulurin talven lumia odotellessa.

Mutta hei, kuka on jättänut valkoisen paperin metsän keskelle puukarahkan alle. Olen jo ottamassa pitkän askeleen, mutta Naskartelija pysäyttää minut ja nostaa sormen suunsa eteen varoittaen minua. Katso tarkempaan, hän kuiskaa. Minä katson;




Pupuli on hankkinut suojavärin, miettineekö samalla, missä lumi viipyy? Kuvittelija saa kameran vaivoin hilatuksi kuvausasentoon, samalla jänönen loikkii metsän pimentoon. Näinkö oikein? Olisinko ehtinyt napsaista siitä kuvan?
Aina kannattaa lähteä metsäretkelle, tuntui miltä tuntui..
Terkkuja metsän väeltä!    



keskiviikko 1. tammikuuta 2014

Makrohaaste 128




aiheena on kuvata miniatyyri. Joudun turvautumaan vanhaan kuvaan, koska jostain syystä kuvien siirtäminen tietokoneelle takkuaa ja atk-tuki karkasi sinne minne pilvetkin karkaavat, eli kauas.


Miniatyyri on matkamuisto Santiago de Compostelasta jonne naapurini teki elämysmatkan taannoin. Pidän 'miniksen' eleettömästä kauneudesta.
Täällä voit tutustua lisää näihin aarteisiin.