torstai 29. marraskuuta 2012

Kolmiodraama,






             Valokuvatorstain 266. haaste on kolmiodraama.




Kuvittelija osallistuu haasteeseen vanhoilla valokuvilla, joista värkkäsi lämpimikseen kollaasin. Nimimerkki; lunta odotellessa              
Täällä voit päästä kolmiodraaman saloihin.

keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Muru


on tänään alkaneen uuden makrotexin aiheena, teemassa kuvitetaan samaa aihetta.





Muru on innokas kalastaja. Kaikki kalastukseen liittyvät teemat käy, paitsi perhokalastus. Sen aloittaminen on vielä vaiheessa. Kalamiehen Kaisa ei jää rannalle ruikuttamaan, vaan seuraa perässä. Kalastukseen hurahtaminen on tällöin lähellä. Kirjoittaja ei vastaa innostumiseen hurahtaneista, vaan toivottelee kireitä siimoja.


Täällä on lisää muruja.

sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Värikollaasi 102

http://varikollaasit.blogspot.fi/2012/11/varikollaasi-102.html



                 Ehk' ei ihan, mutta sinnepäin kuitenkin.




              Tässä on kuvittelijan vastaus värikollaasiksi.

              Täällä on lisää kollaaseja.

torstai 22. marraskuuta 2012

Valokuvatorstain






                         265. haaste on inspiroitua kuvasta.




                      Täältä voit katsoa lisää inspiksiä

keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Nappi





                     Nappi on makrotexin aiheena.



Siis nappilaatikko esiin, sillä minä pelasin tänään napeilla.
Täältä voit katsoa lisää nappiaiheisia makro ja teemakuvia

tiistai 20. marraskuuta 2012

Muistojen tiellä

Elämän voi ymmärtää vain taaksepäin ja kuitenkin sitä on elettävä eteenpäin. (Sören Kierkegaard)


Pitipä oikein tarttua Kierkegaardiin, selvittäessäni itselleni, mikä elämässäni on minua, minun historiaani, minun elämääni.Sillä olen huomannut eläväni nyt vaihetta, jolloin katseeni kohdistuu tavan takaa elettyyn elämään. Ja kuitenkin S.K:n sanoin, elämää olisi elettävä eteenpäin. Sukulaisten kohtaamisissa on sairaskertomuksien jälkeen vuorossa eletyn elämän muistelua. Se mitä kukin muistaa, on persoonakohtaista, eikä aina välttämättä totta. Muistot ovat kuin se alaluokilla kutomani lapanen, joka kasvoi ja kasvoi ja jota piilottelin pulpetin alla, kun en kehdannut näyttää sitä opettajalle. Vihdoin minun oli nostettava se esille, enkä saanut siitä kovin mairittelevaa arvosanaa. Minkä arvosanan antaisin itselleni elämästä? Sillä viimeistään nyt, olisi saatava vuosiin elämää, eikä toisinpäin.
Nämä kuvat ovat liikuttaneet minua sydämeeni saakka. Sain ne sähköpostiini ja ne ampaisivat minut nuoruuteni kultaisiin päiviin.


Siinä missä minä aikoinaan aloin epäröidä, oliko kaikki kotoa saatu oppi pureskelematta nieltävä, samanikäisinä lapseni kyselivät onko elämää ylioppilaskirjoitusten jälkeen? Molempien kysymykset perustuivat suurien auktoriteettien, kuten äidin ja opettajien oppeihin. No, minä olen opetellut olemaan välittämättä siitä, mitä minusta ajatellaan ja lapseni tietävät jo, että elämää on ja kovin erilaista mitä osasivat edes odottaa.

Eli, onko ruoho vihreämpää aidan toisella puolella?


 Se on tullut minulle selväksi, että pikkusiskous on ja pysyy minussa vaikka eläisin 102-vuotiaaksi. Olla kuopus perheessä, lopuista koottu, kuopanraakki ja mitä kaikkia nimityksiä aikoinaan itsestäni kuulinkaan. Voisinko myös ajatella, että rakkaalla lapsella on monta nimeä? Pikkulikka olen ja pikkulikkana pysyn.

 
 
 Äidin muistan takertuneen minuun, kun tein lähtöä kotoa. Olin menevä neito, eikä vetoomukset ja syyllistäminen tepsineet minuun enää. Maailma oli auki taivasta myöten; Hei, täältä tullaan elämä!
Kun nuorimpani lähti, itkin koko päivän. Muistin äidin samassa tilanteessa lausutut vetoomukset minulle, niinpä yritin olla reipas ja pitää suuni kiinni.

Onko kana viisaampi kuin muna? Vai miten se meni? 






"Kun olin nuorempi, painoin muutaman kilon vähemmän,
minun ei koskaan tarvinnut vetää vatsaani sisään,
kun pidin päälläni tiukkaa mekkoa.

Mutta nyt kun olen vähän vanhempi
kehoni on vapautunut.
Vyötäröni kohdalla on elastista mukavuutta.

Italialaisten kenkien koko on oltava ainakin kaksi kokoa isompi
jotta jalat ylipäätään mahtuvat sisään ja sukkahousujen haaraosa
jää usein polvien korkeudelle.

Mutta, olen myös oppinut, että ei ole mitään väliä mitä tapahtuu,
miten mustalta kaikki tänään vaikuttaa, elämä jatkaa kulkuaan
ja huominen on jo parempi päivä.

Olen oppinut, että tapa, jolla henkilö käsittelee kolme asiaa
kertoo hänestä paljon, sateinen päivä, eksyneet matkatavarat
ja sotkuiset joulukoristeet.

Olen oppinut, että oli suhteesi vanhempiisi millainen tahansa,
tulet kaipaamaan heitä, kun heitä ei enää ole.
Olen oppinut, että rahan ja tavaroiden hankkimisen sijaan
kannattaa  hankkia itselleen elämä.

Olen oppinut että elämä antaa minulle toisenkin mahdollisuuden.

Olen oppinut ettei elämän läpi voi kävellä
räpylä kummassakin kädessä, joskus on tilanteita
jolloin pallo on heitettävä takaisin. 

Olen oppinut vaikka itselläni on surua ja tuskaa, minun ei tarvitse
aiheuttaa sitä muille.

Olen oppinut, että joka päivä pitäisi ojentaa kätensä jollekin toiselle henkilölle.

Olen oppinut, että kaikki tarvitsevat lämpimän ajatuksen ja ystävällisen taputuksen olkapäälle.
Olen oppinut, että minulla on vielä paljon opittavaa.

Olen oppinut, että ihmiset tulevat unohtamaan mitä et sanonut tai tehnyt,
mutta he eivät tule ikinä unohtamaan mitä sait heidät tuntemaan."


  Tämän lainatun runon luin sisarelleni hänen syntymäpäivänään. Nyt haluan ojentaa käteni sinulle lukijani ja ystävällisten ajatusten kera sanoa; olet minulle tärkeä!


 

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Vuosikampa





Harmaata harmaalla on näkyy nopsalla katsomisella sekä ulkona, että sisällä. Kun auringonvalo pilkahtaa olen heti valmis kamerani kanssa ikuistamaan marraksen valoja, mutta kuvakokoelmaani kuvittelijana lisään rippusen mielikuvitusta.

Vakiokohteet;


Sateesta mustuneet omenapuun rungot kertovat selkeästi tämän märän syksyn sanomaa, sateista on ollut, siksipä toinen vakiokohteeni värjäytyykin kuvittelijan tahdosta mielikuvitusväreihin.

Kuvan voitte kuvitella marrasväreinkin eli, harmaa, harmaampi, harmain ja joukkoon rippunen mustaa ja tumman ruskeaa.


 Sillä nyt on syys ja lehdet puiston ei enää luo hehkuaan, vaikka miten toivoisi. Lämpöä silti riittää yllättävän paljon, eli plus seitsemän vielä tänään.


Jos kohdalle sattuu aurinkoinen päivä, voi tammeen vielä jämähtäneet lehdet auringonvalon ansiosta värittyä miltei punaisiksi, mutta harhaahan se on, syksyn ja harvoin paistavan auringon harhaa.


Suuren tulvan jäljiltä on vesi laskenut. Vene on kipattu hartiavoimin rannemmaksi jonka syksyinen hämäryys vähitellen kietoo suojaansa.


Mutta joskus eteen sattuu päiviä, jolloin tuuli on työntänyt pilvet syrjään ja aurinko kullannut hetkiseksi maiseman epätodellisin värein. Sinä päivänä kuljetaan eteenpäin auringon nauraessa kantapäillä.

                  Hyvää syksyn jatkoa vuosikampailijat!


  

lauantai 17. marraskuuta 2012

Kuusi kuvaa kesästä





Nappasin Marjukan, Kameran kertomaa-blogista tämän haasteen hänen todella upeiden kuviensa ja eletyn kesän innoittamana. Kevät ja kesä on aina ollut minun aikaani, jopa siinä määrin, että koen eläväni aivan eri taajuuksilla silloin. Jo maaliskuussa, kun ilmestyy ensimmäiset pälvet, nuuhkin mullan tuoksua, kuuntelen purojen lirinää ja olen onnellinen pidentyvistä päivistä. Mutta asiaan. Ensimmäinen ilonaiheeni oli kun havaitsin sinitiaisen kotiutuneen mosaiikkipönttöön jota kieli keskellä värkkäsin edellisena talvana.




Kun järven pinta on tyven ja pilvilampaat lipuvat paikalle, koen luontoäidin tai isän olevan perin suopea lapselleen. En kyllästy katsomaan pilvien muotoja ja niiden heijastuksia. "Tämä taivas, tämä maa", niiden arvo on mielessäni/mielestäni mittaamaton.


 Kun juhannus on painunut muistojen joukkoon alkaa kalastaja minussa elää ja tunnen kuhan maun suussani. Niinpä istun veneen kokkaan naskartelijan suureksi hämmennykseksi ja upotan veteen vieheeni ja voi sitä riemua kun ensimmäinen nykäys tuntuu!



Vain harvoin kohtaa luonnossa metsässä liikkujan tai kaksi ja silloin on tunne, nyt olen kohdannut jotain elämää suurempaa. Hengitys tiivistyy ja käsi haparoi kameraa, joka juuri äsken pyöri käsissä. Kuin satumaasta he ilmestyivät eteemme tien mutkassa ja satuun he nopeasti katosivat, antaen kuvittelijalle kuitenkin mahdollisuuden tallettaa muisto.



Sateinen kesä mahdollistaa kukkien loiston. Tämä väriltään erittäinen terapeuttinen kukka säilöytyy muistini lokeroihin pitkän ja pimeän varalle.



Lappi. En voi unohtaa tätä myöhemmän iän löytöä joka saa sydämeni läikkymään yli. Puuton lakeus, miten ihana täällä on hengittää. On Kilpisjärvi mielessäin.



Tämän kuuden kesäkuvan haasteen voit napata tästä mukaasi. Niin minäkin tein ja lupaan tulla katsomaan sinun kuviasi, kun käyt jättämässä täällä merkin. 
Rauhallista viikonloppua sinulle!



torstai 15. marraskuuta 2012

Valokuvatorstain


264.haaste,"Metsä oli sateesta raskas, puut aivan hiljaa. Kaikki oli lakastunut ja kuollut, mutta maatuneesta maan kamarasta nousi kohisevalla voimalla myöhäissyksyn salainen puutarha – kiiltävien turvonneitten kasvien outo lajisto, jolla ei ollut mitään tekemistä kesän kanssa. Paljaat mustikanvarvut olivat kellanvihreitä ja karpalot tummia kuin veri.[…] Sateen kohina ja veden solina jatkuivat muuttumattomina, niissä oli sama lempeä yksinäisyyden ja täyttymyksen ääni."

Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu (1970),  suom. Kaarina Helakisa.






                                              ällä voit katsoa lisää valokuvatorstain kuvia.

Kuvittelijan vastaus




                             Mandalahaasteeseen:




                     Täällä voit katsoa lisää mandaloita.

keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Sormi




Makrotexin aiheena on sormi. Teemassa käsitellään samaa aihetta.




         Täällä voit katsoa lisää makro ja teemakuvia.

tiistai 13. marraskuuta 2012

Kakdet lasit, yksien lasien hinnalla


Tullessani silmälääkärin vastaanottohuoneesta, puristan kädessäni arvokasta paperia, joka kertoo minulle miksi oikeinkirjoitukseni on jo kauan mennyt pöpelikköön. Vasemman silmän näkö on tavattomasti huonontunut, eikä oikeankaan kohdalla voi hurrata. Nyt vaan nopsasti pokien ostoon.



 Kun silmän mustuaiset näyttävät kuunpimennykseltä ja muutenkin olo on vetämätön, ei huvittaisi tinkiä hinnoista, tai tehdä vertailuja sen seitsemässä liikkeessä. Olin käynyt jo kolmessa ja tehnyt nopean havainnon muodin syvimpään 'klouhun', nyt ollaan Kummelilasien kultaisella aallolla. Sovittelin muutamia puolet kasvoista peittäviä pokia ja huokaisin itsekseni, tämän olen jo kertaalleen nähnyt, enkä halua tähän muotiin enää palata. Päätän ostaa mukavasti istuvat pokat. Ja tietty, tyyliä pitää olla!

 

Kahdet lasit yhden hinnalla, toinen linssi ilmaiseksi, osta kolmannet ystävällesi yksien hinnalla, tämän tyyppisessä tarjouksien viidakossa kulkevalle, olisi maaston tuntemus ja kokemuskartta eduksi. Mutta kun pusket itsesi ilman isompaa tietämystä tarjousorientaation todellisesta luonteesta silmälasiliikkeeseen, oletkin äkisti heikoilla jäillä. Miten kaikki nämä edut osaisi paremmin hyväkseen käyttää?



Hyvä palvelu saa minussa aikaan kiitollisuutta ja päätän ostaa lasit juuri tästä liikkeestä. Maksoi mitä maksoi. Kahdet yhden hinnalla koukkuun tartun ja yhteenlaskettu summa saa minut vaivihkaa tarttumaan pöydän kulmasta kiinni.  Ensikuulemalta ei vaikuta mitenkään kovin edulliselta ostokselta. Kun naskartelija saapuu arvostelutuomariksi, olen tietoisesti näkemättä kasvojen vivahteikkaita ilmeitä kun loppusumma paljastuu. Petroolinsiniset kaksitahtiset lasit ja aurinkolasit vahvuuksilla, siinä se, lyön kaupat lukkoon.



 Ulos päästyämme naskartelija aloittaa sanomalla: Mua sitten naurattaa tuo mainos kahdet lasit yksien lasien hinnalla.....
Katson naskartelijaan ja hän vaikenee. 



Aurinko laskee metsän taakse kun ajelemme kotiin. On hiljaista.
Toivottavasti sain hyvät silmälasit, ajattelen.  




sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Sateen ropistessa ikkunaan





         On ihanaa värkätä 'kellankukertavaa' värikollaasia.








                Täältä voit katsoa lisää värikollaasikuvia

lauantai 10. marraskuuta 2012

Isäpäivän eetos


On ilta.
Lamppu on laskettu alas isän olkapään korkeudelle. Lampussa on valkoinen kuuppa ja se valaisee pienen, mutta tärkeän alueen isän edessä. Isä veistää puusaavia. Paksut sormet käyttävät yllättävän ketterästi työkaluja. Seuraan vieressa lähes haltioituneesti käsien liikettä. Uunissa palaa tuli ja lämmittää vastaveistettyä puuta. Sen tuoksu on huumaava. Minä nuuhkin sitä.

Tuvan nurkissa kiertelevät varjot, sillä pienen lampun hehku ei yletä huoneen joka kolkkaan. Äiti torkkuu keinutuolissa. Aikainen ylösnousu on tehnyt tehtävänsä. Kiehnään isän ympärillä ja aina välillä lasken käteni hänen polvelleen. Hetken kuluttua isä huokaisee pitkään, nousee ylös ja puristaa lastut lattialle. Lakaisen lastut uuniin ja lähdemme yhdessä ulos. Isä menee talliin katsomaan hevosta ja minä juoksen varjoja säikkyen pihan perille. Tallista kuulen miten isä puhelee hevoselle ynähtämällä.Pian kuulen, miten tallin ovi sulkeutuu. Kiiruhdan nopeasti isän luokse ja laitan pienen käteni isän käteen. Se on karhea. Jäämme hetkeksi katsomaan yötaivaalle. Tähtiä on niin paljon että ymmärrykseni ei riitä niiden määrää arvioimaan.

Tupaan palattuamme onkin jo aika mennä nukkumaan. Lähden siskoni kanssa kamariin, jossa nukumme vierekkäin sivusta vedettävässä sängyssä. Pönttöuuni naksuu nurkassa lämmittämisen jäljiltä. Muuten on täysin hiljaista. Vähitellen hengitykseni tasaantuu ja alan vajota unen pehmeään pumpuliin.
Viimeiseksi ajatukseni valtaa tunne turvallisuudesta, näen silmissäni isän kädet.



             Hyvää isänpäivää!  

perjantai 9. marraskuuta 2012

Auringosta virtaa....



Auringon paiste loi tänään kuvittelijalle illuusion keväästä. Olisi se sisäänkin paistanut, mutta jostain kumman syystä ikkunat on jääneet pesemättä. Laiskuutta tai ei, ikkunansiivous ei ollut päällimmäisenä mielessäni kun lähdin taipaleelle. Kamera mukana kuinkas muuten? Pikku pakkanen oli kovalla kiirellä viritellyt jäisiin lehtiin aurinkoenergian avulla jouluvalot. Jäätyneet pisarat kimalsivat kuin pikkuriikkiset led-valot heijastellen tulevan joulun värikylläistä aikaa.



Jos kysytte, miksi jälleen olen blogspotissa vastaan, vuodatuksen kuvansiirto ei onnistunut, ja tiedättehän te, kun on kirjoittamisen palo, silloin pitää kirjoittaa. Ei niinkään, että olisi tähdellistä asiaa, vaan pelkästään kirjoittamisen ilosta. Auringolla on myös osuutensa asiaan. Tänään viimeistään tajusin, millainen auringon lapsi olen.


Vaeltelin läheiselle luontopolulle ja saapastelin pitkin poikin kuvaten milloin talventörröttäjiä, milloin jotain muuta ihmeellista mitä eteeni sattui.
 

Kuvakulmaa muuttamalla  maailmanikin muuttui.Eikö teistäkin kuva kerro enemmän keväästä kuin syksystä?

 
Aikansa maailmanpyörässä pyörittyäni päätin lähteä kotiin. Naskartelijalle piti värkätä kakkupohja nimikkopäivää ajatellen, siis mukaeltu Brita odottaa täyttämistä. Tuskin maltan odottaa makuaan, joka takuulla joka ainut kerta on erilainen. Jos ihmettelette fontin suuruutta, voin ilmoittaa: silmälääkäri on tilattu maanantaiksi. Toivottavasti Minni kaksitehoineen alkaa nähdä paremmin, sillä nyt ei auta edes prillien pesu.






Sydämellinen tervehdys kaikille toivoo Kaanon kuvittelija !