Valokuvatorstain

329. haaste on kevätjuhla.

"Se luonnon uudeks luopi, sen kutsuu elohon," laulettiin tänään monissa kevätjuhlissa.
Onnea kaikille oppilaille, ylioppilaille, valmistuneille, kirmatkaa riemurinnoin kohti kesää, toivoopi Kuvittelija!

Kevätjuhlaa täällä

Kaskisauhuun laaksot verhoutuu...

Kerrassaan mahtavaa on mielikuvituksen voima. Lämpö, joka saa auringon kuorimaan vaatteet päältä. Valo, joka leikkii vielä korkealla nukkumaanmenon aikaan. Puhuinko jotain nukkumisesta. Ehei, valo pitää hereillä ja kierrättää ihmisen ajatukset kesän mukana uusille leveleille. Uimiseen. Jopa tavanomaisesta poikkeavaan puuhasteluun. Ja haahuiluun kamera kädessä mitä uskomattomimpiin aikoihin. Oletteko koskaan päässet kuulemaan satakielen laulua? Nyt sekin on kirjattava koettuihin konserttielämyksiin.

Kävely vihreällä ruohomatolla avojaloin on tunne joka kannattaa kokea. Tuoksut jotka kuljettavat ja äänet jotka virkistävät. Miten ihanana palautuikaan mieleen pääskysen liverrys? Eipä sitten pidä ihmetellä inspistä, joka laittoi allekirjoittaneen siivoamaan mökin n.s. navetan. Kaikki roippeet vaan rennolla käsiotteella ulos ja hämähäkin seittejä huiskalla keräilemään. Jopa hymy huulessa.

Tästä oli tulossa perhoskesä. Yhden päivän aikana pihamaalta bongatut sen seitsemän sorttia perhosta. Edes se ei haitannut, että valokuvista tuli plurreja, riitti tunne; perhoset ovat täällä. Ja ne sadat möttiäiset jotka kilpaa hyrisivät isoissa kukkivissa puissa. Ja omenapuiden kauneus! Onkohan se merkkinä kypsään ikään ehtimisestä, että kauneus vaikuttaa niin voimakkaasti mieleen ja sieluun. Olo on haltioitunut.

 Lämpöasteiden kivuttua yhä korkeammalle ja vaatteiden sen ansiosta pikkuhiljaa vähentyneen, oli pakko tehdä nopea kauppakierros kaupungissa. Miksihän kesävaatteet talvikorjussa aina pienenevät? Kevyttä ja vilpoisaa mahdollisimman nopeasti oli kauppalistalla. Itsensä näkeminen sovituskopin ahtaudessa, edestä ja takaa vaikutti ultranopeaan ostopäätökseen. Joko nyt, kyseli naskartelija hämmästyneenä kun määrätietoisesti marssin mekko käsivarrella kassalle. Hymyilin Mona-Lisamaisesti, ja kerrankin pidin visusti näkymän peilissä omana tietonani. (Niin kuin se hänelle vieras olisi.)

Jopa uiminen ehti tulla tutuksi. Vesi lämpeni. Uintikerrat lisääntyivät. Onni ja Auvo olivat tulleet kylään?

Kun vuorokauden mittaan lämpöasteet hulahtivat alas, ei ole uskoa silmiään, tunteitaan kyllä. Villasukat jalassa näpyttelen täällä tietsikallani ja mietin; kuvittelinko sen kaiken, lämmön kesäfiiliksen ja auringon?

Mielikuvitustako kaikki, intiaanikesä paljaine varpaineen? Tomaatit värjöttelevät nyt kasvihuoneessa ja niiden olisi isompi vilu jos ne tietäisivät että plusasteita on vain neljä.


Ystäväni, mitä sinulle kuuluu?

Pääskysestä ei päivääkään.

Valo ja lämpö tekevät sen yhdessä. Niiden yhteisvaikutuksesta käynnistymme kukin omaan tahtiin kevääseemme. Osan se vie harrastusten pariin. Kun osa laulaa, "kaikki paitsi purjehdus on turhaa" toisten mielestä ilman puutarhaa elämä on kuin talo ilman aitan polulla astelevaa emäntää. Onneksi mikään instanssi ei päätä mieltymyksistämme, vaan saamme muodostaa elämästämme oman näköisen. Kuvittelijastakin kuoriutuu n.s. kunnon ihminen siinä mielessä, että kevät nostaa minut sohvaperunan roolista ruohon leikkuun suloiseen maailmaan. Siinä samalla tutustuu satoihin öttiäisiin, jotka tunkevat sisään silmistä, nenän reiistä ja suusta jos erehtyy sitä auki pitämään. No tämän viikkoinen kuntoutus ruohonleikkurin avulla on ohi. Villasukka-ajat ovat hetkeksi takana päin ja tarkkailija minussa on valpastunut. Seuraavassa kuvasarja viime viikon kohtaamisista. Toiset tapahtuivat yllättäen kuten,

nostaessani kameran linssin kohti katolla huilivaa pääskystä, se nousi siivilleen ja ihmeen kaupalla sain siitä kuvan lennossa, lennosta. "Pääskysestä ei päivääkään" sanoo vanha sananlasku, ja oikeassahan se on. Nämä helteet ovat kuorineet Kuvittelijankin vaatevaraston minimiin. Niin sitä luulisi useimmille meistä käyvän tällä helteellä. Mutta ei,

meillä kesään matkaavilla oli sama suunta. Heillä vain oli kiireempi kuin meillä. Kahdeksan motoristia istui "harrikoidensa" päällä rennosti ja silmiini jäi viimeisen vasemmalla, lippu selässä. Tuli jotenkin niin juhlallinen olo.

Myös luonto kiirehtii. Nyt kun lämpöä ja valoa on tarjolla, alkavat kukatkin kilpailla nopeudesta toistensa kanssa. Rentukat, nuo rantojen keltaiset kukkivat olivat avautuneet ja katiskoilla ollessamme näimme toinen toistaan komeampia keltaisia mättäitä koristamassa rantamaita.

Mökillä kasvihuone valmistui ja ensimmäiset tomaatit pääsivät iltapäivällä uuteen kotiin. Salaatit ja muut lillukan siemenet pääsi multaan. Jäämme odottamaan ensimmäisiä sirkkalehtiä viimeksi mainituilta.

Järvi peilaa edelleen taivaan värejä. Jos satuitte olemaan lauantai-iltana kuulolla, veteen loiskahti suorin vartaloin kirjoittaja joka sivumennen sanottuna päästi hyytävän karjaisun veden vilvoittavan vaikutuksen ansiosta. Talviturkki on veks ja näin voi virallisestikin sanoa kesän alkaneeksi.

Ihmetteli sitä ääntä varmaan lokkikin, kun ei pystynyt vastaamaan kesäviestiini. Toivon kaikille lukijoilleni auvoisaa kesää!

Valokuvatorstain

                              327. haaste on "kivi kivessä"

                              Täältä voit katsoa lisää kuvia aiheesta

Vihreä, vihreämpi, vihrein

Nyt se on täällä, kevät.
Pysyäkseen sen vauhdissa pitää olla reipas. Jokainen aamu tuo jotain uutta iloksi silmille ja korville. Eilinen käynti mökillä alkoi vallan hupaisasti. Jänis lähti juoksemaan metsätietä edellämme puikkelehtien ja hyppien puolelta toiselle. Kevättä tuntui olevan jänöllä rinnassa ja kerrankin annoin kameran olla rauhassa ja tunsin katselemisen iloa. Tienvarren koivut hohtivat limeä valoa ja olo oli kuin satumaassa.

 Perillä huomasin, että ruohonleikkuuajot ovat alkamassa. Asiasta puhuessani käytin sanaa saa, johon Naskartelija tarkensi, saa vai pitää. Nyt olin niin kevään lumoissa, että ruohonleikkuukin putkahti plusmerkkisten asioiden listalle. Onhan se hyvää, joskin pakollista kuntoilua ainakin loppukesästä.

 Lintupöntön tuntumassa käytiin kovaa omistusoikeus-sirkutusta pöntön oikeasta omistajasta. Tiesin, että sinitiainen oli perustanut perheen sinne ja nyt kirjosieppojen saavuttua omistamisesta käytiin kovaa suukopua.

Omenapuun oksa tarjosi mainion paikan pöntönvaltaamisyrityksille. Ja tekstiä tuli solkenaan.

Toisinaan käännettiin selkä ja oltiin kuin ei kiinnostaisi tippaakaan koko hautomoajatus. Tuuli pahalteli keväisen viimaisesti länneltä ja katiskat jäi kokematta juuri siitä syystä. Ei huvittanut lähteä keikkumaan kivelle edes kala-aterian toivossa. Koivukin ihmetteli kevään voimaa, juuri putkahtaneet lehdet oli tuuli riipiä mennessään.

Vadelman lehdet paistattelivat päivää auringossa ja tuulelta suojassa. Enteileekö tämä runsasta metsävadelmasatoa. Toisaalta taas, viime yönä pakkanen kävi muutaman asteen miinuksen puolella. Mustikan kukkiminen näkyi paikoitellen olevan alkamassa. Saapas nähdä kuinka käy?

Istuksin hetken kuvaamassa voikukkaa ja hups ihan henkeä pidättäen kuvasin perhosta joka lennähti villasukkani varteen. Perhonen piti sukkani lilasta raidasta ja viihtyi siinä tovin. Hetkissä voi joskus olla koko elämä.

Kuvittelija rakastaa kevättä. Keväästä saan aina voimaa, se auttaa minua katsomaan ympärilleni ja iloitsemaan kaikesta kauniista mitä luonto lapselleen antaa.
Kiitos myötäelämisestä! Olette niin ihania kaikki. Kiitos!


Nyt kannattaa herätä varhain aamulla lintujen lauluun, se on parasta konserttia ikinä. Mikä sinun mielestäsi on parasta keväässä?

"Levolle lasken Luojani
armias ole suojani,
jos sijaltain en nousisi
taivaaseen ota tykösi."

Siunauskappeli on pieni, asetumme vasemmalle puolelle istumaan. Puinen arkku on nostettu alttarille ja sen päälle on asetettu kaunis muutaman kukan asetelma. Lähiomaiset, isosyssi perhekuntineen istuvat oikealla edessä. Katselen heitä ja tunnen syvää liikutusta. Musiikki soi ja tilaisuus alkaa. Miten pappi osaakaan asettaa sanansa taitavasti peräkkäin. Mieleeni jäävät sanat vainajasta joka osoitti rakkauttaan käsiensä välityksellä. Kappelin täyttää harras miltei pyhän tuntu ja koskettava hartioita vavisuttava suru?

Arkun jäljessä kävelemme hautausmaalle. Aurinko tulee esiin ja peipposet laulavat puissa kauniisti, lohduttavasti, kuin antaen välähdyksen tulevasta, joka meiltä jokaiselta on salassa.

Muistotilaisuus seurakuntakodilla on kaunis ja koruton. Sellaiseksi arvelen lähtijän tilaisuuden halunneen. Syömme, laulamme virsiä ja kuuntelemme tarkkaavina tyttären muistopuheen isästään. Siinä on kaikki, ei mitään liikaa, yhdessä mietittyjä elämän vaiheita ja lastenlasten muistuma kalan ja lättyjen syönnistä isovanhempien luona.

"Olen polkuni päässä
tuhansistani erään
ja niitä on täynnä maa."

Kohtaamisia. Halauksia. Hymyjä kyynelten läpi. Elämä jatkuu, sen on jatkuttava vaikka miltä tuntuisi.
Halaan viimeiseksi isosyssiä. Kun suljen ulko-oven näen vilaukselta kun hän jää seisomaan eteiseen. Pieni, sitkeä isosyssi on minulle niin rakas.

"Lämmössä armon auringon
jo linnut visertää,
vaan sitten suvi aina on,
kun matka taakse jää."

Mistä saisi potkua?

Joinakin päivinä sitä kaipaa enemmän. Olo on herätessä nahkea ja sänkykin vetää puoleensa. Ajatus kulkee tahmeasti jos ollenkaan. Pitäisi saada potkua. Toisinaan potku virittyy ilman isompia pähkäilyjä, silloin on odotettavissa kivaa tekemistä tai lähtö jonnekin kiinnostavaan paikkaan. Eilen minulla oli potkupäivä. Me, kolmen naisen company suunnistimme lähellä olevan pikkukylän lankakauppaan. Ei niin, että lankoja kukaan meistä olisi erityisesti tarvinnut, ei, vaan suusta suuhun kulkenut tieto kutkutti lähtemään; kannattaa mennä, niin se tieto kertoi.
Mutkaisen tien ja 17 kilometrin jälkeen käännyimme kyltin nähtyämme vanhan koulun pihaan. Tämäkin kyläkoulu suljettiin kyläläisten lukemattomista toiveista ja vetoomuksista huolimatta.

Ulko-oven tutun näköiseen ripaan tartuttuani, alkoivat muistot kuljettaa. Pitkä eteisaula, tiheine naulakkoriveineen ja se tuoksu. Liitu ja koepapereiden rapina muistopolullani oli elävämpi kuin koskaan. Tunsin jopa laskennon kokeista tutun voimattoman hien ja pelon sisälläni, kun näin itseni pureksimasssa kynänpäätä tehtävään keskittyen.

Nykyhetkessä ei ollut lapsia, ei opettajia, ei hälinää, vaan muutama ihana piirustus eteisen seinällä. Ja lopulta käytävän päässä Liljan lankakauppa. Astuin sisään.

Kauniisti sisustettu kauppa ja ystävällinen tervetulotoivotus pyyhkäisi koulumuistot taka-alalle ja jalat alkoivat välittömästi kuljettaa minua. Olin myös täydellisesti unohtanut sen, ettei minulla ollut lankojen tarvetta. Tarve tulee näkemisestä. Tarve lisääntyy 35 prosentin alesta. Tarve kasvaa, kun vilkaisee kumppaneitaan jotka jo täyttävät omaa koriaan. Koria. Missä olivat ostoskorit?

Kun viimein selviämme kassalle langoinemme ja poskemme vielä hehkuvat ostamisen riemusta, kuiskaa ystäväni korvaani, tänne tullaan uudelleen. Summasin mielessäni; hyvän kauppiaan tunnistaa katseesta. Palvelualttiudesta. Tavasta neuvoa ja opastaa. Olimme valmiit lähtemään. Hyvää päivän jatkoa!

 Poikkesimme tietenkin Leväsjoen kyläkauppaan kahville ja possumunkeille. Vastaani tulvi uusi pläjäys muistoja sekä puheen, että pyykkinaruille kiinnitettyjen kaikkialta maailman turuilta kauppiaalle tulleiden postikorttien myötä. Olin saanut kerralla potkua päivääni.

Mistä sinä saat potkua omaasi?