keskiviikko 29. toukokuuta 2013

Valokuvamuistoja



Albumi on suorakaiteen muotoinen. Kellanruskeaan sävyttyneet kannet sitoo yhteen kierteisistä punotuista langoista solmittu tupsupäinen sidos. Olen saanut luvan katsoa albumia. Sivuja piti käännellä varoen, sillä ohjeistuksella istuin albumi sylissäni salin hetekaan. Albumia säilytettiin kotimme parhaassa huoneessa. Talven kylmillään pidetty huone heräsi kesällä eloon, sillä sen viidestä ikkunasta sisään tulviva valo, teki huoneesta valoisan. Verhot liehahtelivat kesätuulen voimasta ja ikkunoissa oleva hyttysverkko piti ötökät loitolla.




Albumin sivuja käännellessäni mietin, ketä nämä kaikki ihmiset oikein ovat? Ja miksi he kaikki ovat niin vakavan näköisiä? Mustavalkoisia kuvia elämän suurista käännekohdista, häistä, syntymäpäivistä, hautajaisista ja muutama kuva pikkuisista lapsista jotka istuivat totisina vanhempiensa sylissä. Katseet kohdistuvat kameraan pelokkaan, tai totisen oloisena.



Ensimmäinen albumini on muovikantinen, kannen abstraktit kuviot miellyttävät silmääni. Tarkalleen en muista milloin ostin ensimmäisen kameran, mutta koulukuvista ja lahjaksi ystäviltä saaduista nelikulmaisista mustavalkokuvista muodostuu ensimmäisen albumini sisältö. Mitään valintaa kuvista en tehnyt, aikajärjestyskään ei ole kohdillaan, mutta valokuvahistoriasta opin sen, että kerroin ketä kuva esittää ja joskus jopa ajan ja paikan.
Kuvaan ainoastaan ihmisiä. Ystäviä, sukulaisia ja naapureita. Innostus kuvaamiseen lisääntyy vuosi vuodelta. Vuosi vuodelta myös kamerat muuttuvat paremmiksi, omani ovat pokkareita, mutta hinnaltaan kalliimpia ja siten parempia, niin ajattelen. Kuvia teetän innokkaasti lisää, joskus tuplakuvin, sillä ystävät haluavat niitä itselleen. Albumien määrä lisääntyy sitä mukaa, kun kuvien otosta tulee jokapäiväistä. Ensimmäinen ns. kunnollinen kamerani on Minolta, kamera jonka kuvat ovat laadultaankin jo melko hyviä. Silloin alan tehdä valintaa kuvista. Otan vain omasta mielestäni parhaat ja loput joutaa roskiin.



Jossain vaiheessa kuvauskohde muuttuu ja kuvaamisen tahti hidastuu. Luontokuvat hiipivät kuin varkain mukaan ja pian huomaan kuvieni kohteen muuttuneen luontopainotteisiksi. Kun digikuvaamisen aika alkaa, muuttuu suhteeni kuvaamiseen lähes kokonaan. Pian opin, että kuvia voi ottaa lähes miten monta tahansa, sillä katsoakseen niitä, ei kuvien kehittäminen ole välttämätöntä. Kuvankäsittely rajaamisineen ja muine kikkoineen aukeaa vähin erin, niinpä ei horisonttienkaan tarvitse olla vaaksallaan, ellei taiteellinen näkemys sitä erityisesti vaadi.



Mitä on tapahtunut irtokuville ja albumeille? Ne makaavat kirjahyllyssä pölyä keräten jotenkin hyljätyn 
näköisinä. Kun minusta aika jättää, katsooko niitä kukaan ihmetellen kuvaajan tuotoksia. Mitä on ajatellut tai tuntenut kuvia ottaessa? Miettiikö kukaan miksi kuvat yht'äkkiä muuttuvat luontokuviksi ja sitten kokonaan loppuvat? Muutama Ifilorilla tehty Lappi- ja luontokirja ilman tekstitystä vanhojen albumien vieressä. Mitä Lapista voisi sanoin kertoa, mitä kuva ei kerro? Ainakin sen, että sydämeni jäi ensi reissulla sinne kokonaan, että Lappi lumosi, valloitti ja koversi kaipuun joka saa sinne aina uudelleen palaamaan.


Onneksi on kuvat!
Onneksi on tämä virtuaalinen maailma. Sen ihmiset ja asiat. Olette tulleet minulle kovin rakkaiksi kaikki.



   




24 kommenttia:

  1. Ihmiset oikein vanhoissa kuvissa ovat vakavan näköisiä senkin takia, että kuvaaja joutui vaatimaan kuvattaviaan pysymään ehdottomasti paikoillaan, muuten ei kuva onnistunut. Kuvaustilanne taisi olla kaikenkaikkiaan jopa pelottava. Minäkin olen tehnyt Ifolor-kirjoja. Niiden tekeminen on aika hauskaa. Jääpä katsottavaa jälkipolvelle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Famu
      Tuo paikallaan pysyminen on varmaan tosi juttu, enpä tullut ajateleeksi.
      Ensimmäisen Ifolor-kirjan teko oli melkomoisen jännittävä juttu.

      Poista
  2. Kuvamuistoja? En tiedä onko niillä merkitystä toisille. Itse tykkään selailla vanhoja kuvia mutta tämä on vain minun mielipiteeni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. HarryK
      Merkitys kuvien muodossa on alkanut elää enemmän vasta kun omat vanhemmat ovat edesmenneet. Silloin katsoo aikaa ja paikkaa uusin silmin. Ennennäkemättömin.

      Poista
  3. Kyllä kuvat antavat niin paljon. Millaista elämä olisikaan ilman kuvia ja kuvien värejä. Ja kuvaaja saa itse valita kuvakulman omalle kuvamuistolleen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ruska
      Kuvakulmista tuli mieleen eka matkamme Lappiin. Kun myöhemmin kokoonnuimme kuvien katselun merkeissä huomasin sen sata erilaista tapaa kuvata Saana. Se kuvakulma näet!!

      Poista
  4. Sanotaan, että yksi kuvat on enemmän kuin tuhat sanaa. Tämä pitää paikkansa! Hieno postaus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marjukka
      Ainakin kuvien pitäisi kertoa tarina muillekin kuin kuvaajalle. ainakin sinun kuvasi sen tekevät.

      Poista
  5. Olen muutamia "tärkeitä" kuvia skannannut ja laittanut ne koneelle omiin albumeihin.
    Nykyään tulee silloin tällöin kaivettua kuva-albumi hyllystä ja paneuduttua vanhojen kuvien muisteloihin :))

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sirpa
      Vanhojen kuvien muistelot, ne yllättävät varmaan meidät kaikki joskus ja aijai mitä aika paljastaakaan kuvamuistoissa..

      Poista
  6. katselen mielelläni kuvia, kaikenlaisia kuvia. eilen viimeksi katseltiin monta tuntia nuorten matkakuvia:) hankin eka palkallani Canonin järjestelmäkameran. kävin jopa valokuvakerhossa, missä kehitimme mustavalkokuvia. sen jälkeen en ole itse kuvia kehittänyt, vaikka usein olen siitä haaveillutkin. lasten ollessa pieniä otimme paljon diakuvia. niitä on nostalgista katsella aina välillä projektorilla. välillä kului vuosia, et ei tullut kuvattua lainkaan, nyt tän blogin myötä olen taas innostunut kuvaamisesta. kunpa vain pystyisi hankkimaan hieman paremman kameran!
    minullekkin te blogiystäväni olette erittäin tärkeitä, kiitos että olette olemassa:))

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ilona W.
      Matkakuvat porskuttavatkin jo eri sarjassa. Huomaan hakevani matkakuvista myös tunnelmia ja makuja ja usein ne avautuvatkin siten.
      Haluaisin vieläkin mennä valokuvakerhoon, mutta tarjontaa sellaisiin ei ole ainakaan tällä hetkellä.

      Poista
  7. Kuviesi ja kuvaamisesi historia on mielenkiintoinen ja hienosti siitä kerrot. Kovin samanlainen on omani ja usein olen miettinyt, mitä tuolla valtavalla albumimäärällä teen.
    Onneksi aikaa auttaa, koska nyt jo ensimmäiset värikuvat alkavat menettää värejään. Joskus sitten kuvat ovat yhtä himmeitä, kuin muisto minusta. Toivottavasti vielä kuitenkin pitkään koneet pystyvät lukemaan muistitikkuja.
    Minullakin oli muuten minolta :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uuna
      ainakin70-luvun värikuvista on väri vähennyt ja kuvat ovat muuttuneet ruskehtiviksi.
      Kuvat ovat yhtä himmeita kuin muistot, miten hienosti sanottu!

      Poista
  8. Vanhat mustavalkokuvat elävät aina. Ja tuo kultainen penkkikuvasi on hurmaava!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiiris
      Minuakin viehättävät mustavalkokuvat, niissä on hohtoa!

      Poista
  9. Vanhoja kuvia on mukava selailla. Kuvat ja kuvaamiset ovat muuttuneet vähässä ajassa paljon. Kuka ja miten selaileen näitä tuhansia digikuvia. Lajitelu ja kirjaksi teettäminen olisi järkevää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, kuka selailee?
      Täytymisestä pitäisi ottaa askel tekemisen suuntaan.

      Poista
  10. Onneksi ennen otettiin mustavalkokuvia, muuten ei olisi enää vanhoja kuvia katseltavaksi. Ekat värikuvani ovat nekin jo alkaneet virttyä ja rapistua ajan mukana niin kuin minä itsekin. Muutamia olen skannannut uusiksi mutta paljon aikaisemmin olisi pitänyt aloittaa sekin homma. Digikuvista ei varmaan paljoa jälkipolville jää ellei niitä teetä kirjaksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sirokko
      Mustavalkokuvat ainakin säilyvät ja uskomattoman selkeinä.

      Värikuvat ovat kokeneet muodonmuutoksen oranssiin suuntaan.

      Poista
  11. Onneksi on valokuvat. Ne herättävät mieliin niin paljon, mitä ehkei muuten muistaisikaan. Pohdiskelit tässä kuvaushistoriaasi kinnostavasti.
    Minun valokuvaamiseni alkoi oikeastaan v. 2000, kun eka pojanpoika syntyi. Koska asuttiin kaukana toisistamme halusin aina tavatessa kuvata pikkuista paljon. Se oli eka digikamerani.
    Aiemmin otin kuvia hyvin satunnaisesti ja harmittelen, miten -70 luvulla joku filmi on ollut ilmeisesti kehnoa, sillä kuvat ovat muuttuneet pikkuhiljaa oranssiin vivahtaviksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aimarii
      Kuvia katsellessa voi monin eri tavoin virkistää muistiaan. 79-luvun kuvat ovat todellakin vaihtaneet väriä.

      Poista
  12. Vanhoissa mustavalkoisissa kuvissa poseerataan useasti katse kameraan päin. Omia lapsuusajan kuvia katselee toisella silmällä nyt, kun itse edustaa jo vanhinta elossa olevaa sukupolvea. Moni kuvien henkilö jää tosin ikuisiksi ajoiksi tuntemattomaksi, kun ei arvannut ajoissa henkilöllisyyttä selvittää. Parin lapsuusajan albumin mustavalkoiset kuvat kuvasin viime viikolla digikameralla, jotta kumpikin meistä siskoksista saisi itselleen samat albumikuvat. Ja jotenkin kuvat kertovat enemmän, kun niitä katselee ruudulla suuremmassa koossa.

    VastaaPoista
  13. Samaa pohdin minäkin. Digi muutti kuvaamisen kertaheitolla.
    Joskus selailen vanhoja albumeja ja muistelen. En osaa ajatella kuka niitä enää selaa, kun minua ei ole. Tuskin kukaan, pölyttyvät vain.

    VastaaPoista