tiistai 27. elokuuta 2013

Muisti on ihmeellinen asia





Muisti on ihmeellinen asia. Viime päivinä olen mietiskellyt mistä sekin johtuu, että jotkut tapahtumat muistaa kristallinkirkkaasti, ja toisten asioiden tuoreeksi saattaminen ei tahdo onnistua edes auttamallakaan.


Entiset rippikoulunuoret kokoon kutsunut pappi juonsi tapahtumarikkaan kohtaamisen ja jakoi kullekin osansa muistelemisessa. Ja niin kuin elämässä yleensä, puheliaat kertoivat monisanaisesti sen, mistä hiljaisimmat selvisivät muutamalla lauseella. Koulutus, ura, avioliitto, lapset, ero, sairaus, siinä osasia eletystä elämästä, elämästä, jota jokainen käsitteli omalla tavallaan. Missä toinen vaikeni, toinen 'laski n.s. laulellen vesiä'. Tuttujen kasvojen tunnistaminen otti oman aikansa. Jotkut taas, niin minusta tuntui, eivät olleet muuttuneet ollenkaan. Ryppyjä ei laskettu, elämän ryppyjä muisteltiin hyvässä hengessä. Yhteinen valokuva tulee vielä moneen kertaan katsotuksi, kun sen aikanaan saan.



Sitten asiasta kuudenteen muistin höttöistä aasinsiltaa pitkin. Kirjahyllyn järjesteleminen sai jäädä hetkeksi, kun tartuin hyllyn päällä makaavaan nukkeen. Muisti virkistyi hetkessä. Nukke. Olin ehkä yksitoistavuotias kun isosisko antoi minulle elämäni ensimmäisen silmänsä avaavan ja sulkevan nuken. Se oli Nukke isolla alkukirjaimella. Nukella oli kiharat ruskeat hiukset, iho hehkuvan heleä ja vieno puna läikehti sen kasvoilla, mutta ihmeellisintä oli silmät. Pitkät kaarevat ripset räpsähtivät joka kerran kun käänsin nukkea. Nukke oli puettu ohueen harsomaiseen mekkoon ja pitsiä tietysti oli helmassa ja hihansuissa. Nukkeni oli niin hieno, että tuskin maltoin leikkiä sillä. Mutta se oli minun ja aina joskus otin sen kaapin päältä ja katselin sitä ihaillen.


Kerran kotiin tullessani huomasin, että nukke istui kummallisessa asennossa kaapin päällä. Ja kun otin sen käteeni, siltä irtosivat jalat. Minun nukkeni oli annettu naapurin lasten leikkeihin. Se oli mennyt rikki. Muistan itkeneeni katkerasti, kun huomasin ettei jalkoja voinut enää korjata. Minua nuhdeltiin, ei niin ison tytön pitänyt enää itkeä vollottaa.


Aika kului. Tyttö kasvoi ja nukke unohtui. Kunnes viimein harrastepiirissämme toin julki toteumattoman toiveeni, olisipa kiva saada vanha nukke korjattavaksi. Mutta mistä löytyisi sopiva? Aina ajan tasalla oleva opettajamme toi minulle sellaisen. Saat tämän, hän sanoi ja antoi minulle jo parhaat päivänsä nähneen, kaastuneen ja repaleisen nuken. Aloin välittömästi toimeen. Ystäväni meikkasi kasvot minun väkertäessä uutta vartaloa, jalkoja ja käsiä. Vaatteiden suunnittelu olikin jo helppo nakki ja nukke sai valmistuessaan nimen Estelle. Nuken korjaaminen poisti arven sen pienen tytön sydämestä. Jalat saadessaan tuntui kuin nukke olisi kiittänyt minua. Kasvojen rosoisuuden korjaaminen, niin yhtä omistajan kanssa, olisi ollut suorastaan kardinaalirike. Näin me vanhat tytöt katsomme toisiamme. Ja minä muistan. Muisti on todella ihmeellinen asia.

13 kommenttia:

  1. Muistot ovat tärkeitä. Ihanaa että olet saanut oman muistonukkesi korjattua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistot toimivat niin ihmeellisesti..Ne saavat ihmisen telkemään kummia asioita.

      Poista
  2. Kivoja muistijuttuja ja kiva kun niitä kirjaa, niin suvun nuorimmatkin voivat joskus lukea. Minulla oli kaksi nukkea: iäkkään kummitätini itsetekemä Helena ja äidiltä joululahjaksi saama silmänsä sulkeva Sirpa. Pitääpä minunkin jokukerta kaivella muistilonkeroitani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Inna
      Tämä voisi jatkua haasteenomaisena. Ilmoitatko milloin sinun muistelusi on julkaisuvaiheessa. Sirpasta ja Helenasta on kiva lukea lisää.

      Poista
  3. Mikä meille iskee tässä iässä, kun minäkin haikailen vanhaa nukkeani. Olen pari kertaa nähnyt telkkarissa samanlaisen ja olen ihan tippalinssissä. Minulla on tämä hieno nukke, jonka olen itse tehnyt 15-vuotiaana. Sekin täyttää siis ensi vuonna 50 vuotta.

    Olen niin onnellinen puolestasi. Nukkesi on niin kaunis ja sekin näyttää onnelliselta ja hyvinhoidetulta. Nyt teillä on hyvä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä meitä odottaa vielä nukkeiluikä kaiken muun lisäksi?

      Poista
  4. saman tyyppisiä kokemuksia myös itselläni abi-kokoontumisista, hiljaiset ovat edelleen hiljaisia ja ne luokan puheliaimmat tuntuvat olevan entistäkin puheliaampia. olemme kokoontuneet muutamia kertoja vuosikymmenten varrella ja muistorikkaita tapaamisia ovat olleet. kaunis nukke, olet taitava käsistäsi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei ole pieni sekään asia miten ihminen vanhetessaan muuttuu sisäisesti, ulkoinen muutos kun on nyt ilman muuta selviö.

      Estelle korvaa/korjaa ilm. lapsuuden nukketraumaa.

      Poista
  5. Ihana postaus :D Aikuisen ja pienen tytön elämä kohtaavat kauniilla tavalla. Se on tosiaan jännä, miten jotkut pienet suuret asiat jäävät elämään ja voivat vaikuttaa tämän päivän tekemisiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitäpä tässä ihmettelen minäkin. Ja miten paljon johonkin pieneen asiaan liittyy muistoja kuin kultalankaa.

      Poista
  6. Ilman muistoja ihminen on vaarassa sairastua, niin tärkeitä meille ovat muistot. Tämmöistä olen lukenut.
    Yksin on hyvä muistella, yhdessä jonkun kanssa on hyvä jakaa muistoja. Iän myötä silloin tällöin pulpahtaa esiin joitain yllättäviäkin muistoja.
    Sinulla on nyt nukke, kaunis onkin, kauniisti puettu ja rakas, kuten joskus rikkimennyt nukkesi. Nukkea minulla ei ole koskaan ollut, sen sijaan on pieni posliiniorava, jonka sain 56 vuotta sitten elokuussa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi että, posliiniorava kuulostaa lystikkäältä. Voisit laittaa sen postaukseesi nimellä muistojen pikkutavaroita.

      Ihmeellistä on miten jokin pieni asia alkaa kiidättää meitä muistoihin. Yht'äkkiä olemme siellä polulla missä muistot kultaisimmat ja ikävimmätkin saavat kultareunansa.

      Poista
  7. Muistan, miten nuorempana ihmettelin, miten ihmeessä Vanhat Ihmiset jaksavat vielä tulla koolle 50-vuotisrippikoulumuisteloihin, kun ovat niin vanhoja....

    Niin ja Vau tuo otsikkokuvasi kesäisestä saaresta !!

    VastaaPoista