Syvästi meeri huakaa

Lupasivat lämmintä tuulta lännestä joten liikkeelle lähtö helpottui huomattavasti, auringon tehdessä tuulelle seuraa. Liikaa vaatteita, huomasin miltei heti kun olin muutaman askeleen ottanut. Tein tuttavuutta föön-tuulen kanssa, tai miten se nyt kirjoitetaankaan. Mutta lämmintä yhtäkaikki ja jotenkin epätodellistä näiden pilviverhoisten ja kylmien päivien jatkoksi, jotka olin etupäässä viettänyt peittojen alla. Flunssa hiipi salakavalasti vieraaksi, alkoi kummallisilla huimausoireilla jatkui serlatuotteiden liikakäytöllä ja kuumeella sekä kaatoväsymyksellä jolloin meikäläinen veti unta pollaan, niin kuin ei ikinä. Taudin jälkeen vielä hutera ja vetämätön fiilis, mutta kokeilulenkki ulkona tuli tehtyä ja paluu koneen viereen, kuin rakkaan ystävän.

Sitäkin tuli pohtineeksi, miten uskomattoman paljon ihminen ajatuksissaan saa aikaiseksi. Tekemättömät tehdyiksi, paikat puts plank kuntoon ja kaapit kiiltäväksi. Sairauden houreita sanon minä. Luutu lepää aloillaan nuutuneena, aivan emäntänsä tapaan. Nyt kun aurinko paistaa alhaalta ja paljastaa jälleen lukemattomat kodin pinnat, ikkunoista puhumattakaan, pakenen talon varjoiselle puolelle harmauden ja sormenjälkien ulottumattomiin.

Miks täytyy siivota jos ei taho?
Jos alkujaankaan ei ole järjestyksen ihminen tai siivousorientoitunut. Silti ja juuri siksi ihmettelen sitä kritiikin määrää minkä ajatusmatoltaan löytää, maatessaan repo rankana sängyn pohjalla. Miten kaikki asiat oikeesti pitäisi tehdä, ja mikä on kun ei mikään luonnistu? Saako kaltaiseni ihminen kritisoida, edes hiljaa, ajatuksissaan, peiton alla?
Kuinka paljon paremmin kaikki olisi jos minä....
Tai jos olisi annettu voima ja valta sanoa korkeammalta...
Että esimerkillä vaan, niikö?

Mutta saa sitä silti pohtia, miksi kaupan edessä, roskakorin vieressä makaa roskat maassa. Karhun kannet ja tupakan tumpit. Miksi kaupan viimeisen päivämäärän ruuat, takuulla vielä syötäväksi kelpaavat viedään roskiin, eikä anneta tarvitseville? Tiedän, että paljon on kauppoja jotka ovat mukana näissä ruokatalkoissa.
Varmaan vatsataudin jälkitautina tulee tämä minuun iskostunut maailmanparantajan rooli. Onneksi en ole barrikaadeille kapuavaa tyyppiä, ei kestä polvet ja päätäkin huimaa. Puistonkulmiin puhujaksikaan en kyenne, joten annetaan arvo sille jolle se kuuluu.
"Arvon mekin ansaitsemme, Suomen maassa suuressa. Jos ei riennä riemuksemme, leipä miesten maatessa."
Taidan lähteä imuroimaan.

Loistavaaa viikonvaihdetta teille toivottaa Kuvittelija (kuvittelija)