Kyllä konsti keinot keksii, kun haluaa puuhun päästä...

Noin viikko sitten kuljin teepaidassa ja polvihousuissa ajatellen kesän jatkuvan hamaan tulevaisuuteen. Kasvisvoittoinen ruokavalio haettiin suoraan maalta keittiöön ja valmistumisen jälkeen pöytään, elämä maistui kevyen ihanalta. Puolet tomaattisadosta kasvihuoneessa odotteli kypsymistä, omenia pursuavat puut muistuttivat päivittäin välipaloista ja jälkiruokien ihanuudesta. Samalla seurailin oravapoikia touhuamassa säilömispuuhissa. Vikkeläkinttuiset poijaat kiipesivät omenapuun runkoa pitkin puuhun, taiturimaisia temppuja esittäen nappasivat omenan suuhunsa ja hyppien puusta puuhun, välillä koukaten maahan, kantoivat omenat omiin talvisäilöihinsä. Kameran ilmestyminen oravan reviirille sai säilöjän pudottamaan omenan suustaan. Ilmekin jo kertoo oravan aatoksen, hus pois siitä kameroinensi, minulla on kiire.

Ja kiirehän se lopulta minullekin tuli, piti kerätä maan tuotteet, tomaatit ja omenat suojaan yöpakkasilta. Pinaatti joka onneksi kestää hieman kylmempääkin keliä, törröttää syötävänä maalla, mutta kurpitsat ja muuta hallan arat kyllä saivat tuta ensi pakkasen kosketuksen.

Kun kylmä koillinen puhalsi sateen kera, vaihtui polvihousut nopeasti syystamineisiin, pipo päähän eikä hanskatkaan olleet liikaa kun vein Estelle nukkeni kirjaston Nalle ja nukke-näyttelyyn. Vanhat hellyttävät ja kovia kokeneet nallet ja nuket kuljettivat Kuvittelijan ennätysajassa lapsuustunnelmiin. Taaksepäin on ajatuksissaan helppo kulkea, sen näinä päivinä olen useasti huomannut.

Eteenpäin menoni on ollut aikamoista kompurointia. Tiedä mimmonen harha-askeltaja nykyään olen, useamman kerran olen tömännyt kiviin ja kantoihin. Maakosketuksen otin mökillä, kun juoksin(?) kiidättämään naskartelijalle tarvitsemansa työkalun. Tapani liikkua on aina ollut kiireinen, seurauksena olen kulkenut päin ovenpieliä. Jos jonkinlaisia yhteentömäyksiä on sattunut matkani varrelle. Pitäisi paremmin omaksua, hiljaa hyvä tulee ajatellen aivan kaunis.

 Haavalehti värisi kulkureitin varrella ja sai minut ihastelemaan syksyn kauneutta. Kauempaa katsottuna kuvassa näkyy kasvot ja auringon valaistessa lehden takaa se näyttää kovin ilmeikkäältä. Bannerikuvahan tämä, soisin sen tuovan lämmön sinun mieleesi.

Aurinkoista syksyä teille kaikille, te rakkaat blogistit ja pysykäähän pystyssä. Sillä ei se matkan pituus, vaan vauhti...........

Valokuvatorstain

                                          296.haaste on pisarat:

                                          Lisää pisarakuvia voit katsoa täältä.

Puhdas on

Makrotexin numero 114 haaste tänään alkavalla haasteviikolla. Aamukävelylle varustauduin kameran kanssa, josko puhdas sattuisi silmiini kävelyreitin varrella.

 

 

Vaikutelma puhtaasta syntyy, kun vertaa kukkineen kauneutta ympäröivään maisemaan. Lisää kuvia aiheesta täällä.

Hyvästejä

Hyvästi, tuntuu sanana niin lopulliselta. Silti vanha P.J. Hannikaisen laulu on soinut eletyllä viikolla korvissani lakkaamatta.

Hyvästi jääkää
nyt hyvät ystävät,
maille vierahille
nyt pääskyt lähtevät.
Armas ol´aika,
jok´ on nyt lopussa;
suven sulo aika,
se kaunis, ihana.
Vaan kun on mennyt
taas syksy, talvikin,
silloin palajamme
taas tänne takaisin.
P. J. Hannikainen

Hyvästejään taivaan kaarella huutelevat paluumuuttajat, saavat kirjoittajan tuntemaan eron ikävää. Syksy on niin monella tavalla kypsymisen ja luovuttamisen aikaa. Monet vanhemmat katsovat  oppilaitoksiin lähteviä lapsiaan sumuisin silmin. He tuntevat eron ikävää. Mielen haikeutta. Hyvästejä. He tietävät, nyt on kannustamisen aika, tuntui miltä tuntui. Tyhjän pesän sundroomaa puidaan puolison kanssa, tai murehditaan yksin.

Hyvästelynsä on aloittanut myös syksy. Se tekee sen näyttävin värein. Syksy hehkuu ja leikkii auringon kilossa. Aurinko saa syksyn tuntumaan ilotulitukselta. Vaikuttava ja väreissään ainutkertainen performanssi, on syksyn lahja meille kaamoksen tulosta kärsiville kevätihmisille.

Kasvihuone ammottaa tyhjyyttään. Tomaatit on kerätty, säilötty ja vihreät kannettu pannuhuoneen hämärään jatkokypsymistä ajatellen. Runsassatoinen tomaattikesä on takana ja uusiin kujeisiin kuuluu parhaista parhaimpien tomaatin siementen noukkiminen esiin tomaattien uumenista. Jos elon päiviä on suotu, ensi helmi-maaliskuun vaihteessa suoritetaan koekylvo siemenillä.

Mökillä on laituri nostettu rannalle, tyttöenergian voimin (kiitos kuopukselle ja ystäville), jotakin jobin rankkuudesta kertoi lausahdus, miten te oikein kahdestanne olettekaan saaneet vettyneen laiturin pois järvestä? Savupiippujen päälle asetetaan hatut, pumput pois järvestä ja kesähuonekalut varastoon. Venekin taidetaan pian nostaa talviteloille. Kävin metsässä kuvaamassa ison kannon, jonka jätti jälkeensä myrskyssä kaatunut puujättiläinen.

Hyvästit jätimme tänä syksynä monivuotiselle ystävällemme. Yhteiset hetket säilyvät mielissämme, mutta lähdön aiheuttama tyhjyys jättää jälkeensä ikävän jota on vaikea sanoin ilmaista. Voiko toisen ihmisen surusta ottaa osaa, kun ei ole sanoja suruun.

"Aurinko laskee,
jo pitenee varjot,
aika on eron ja jäähyväisten.
Poissa on ystävä kallehin.
Niin kaunis on maa,
niin korkea taivas,
soi lintujen laulusta
kukkiva kunnas
ja varjoisat veet,
niin varjoisat veet."

/Kari Rydman

Valokuvatorstain

                                           295. haaste on kaipaus

                                      Lisää valokuvatorstain haastekuvia löydät täältä.

Takana

On makrotexin 113 haaste. Teema käsittelee samaa aihetta. Takana on niin monta asiaa. Niiden kuvaaminen makrolla onnistuu minulta vain ajatuksissa. Teema käsittelee samaa haastetta.

Takana on kesä. Sen ilot ja surut. Kuvittelijakin pääsi mukaan kuvaan, saunan ikkunasta kuvaajan takana heijastuvaan järvimaisemaan.

Täältä voit katsoa lisää kuvia aiheesta takana.

Kuljen sumussa

Niinpä, otsikon merkitys on moninainen. Viime päivien sankka aamusumu tai usva, on herkistänyt Kuvittelijan mielen miettimään sanan syvintä olemusta. Olen sumussa. Olenko silloin konkreettisesti sumussa, vaikka onko 'Muumimaastani' kadonnut se viimeinenkin elämään päin kallellaan oleva side?
Kun olen sumussa, saatan olla eksyksissä ja sen kokeneena tuttu kotijärvikin muuttui hetkessä paikaksi, josta haluaa vain nopeasti pois. Kun olen sumussa, olenko onneton ja etsin ulospääsyä tilanteesta johon olen joutunut. Sellaisessakin olleena nautin nyt sumusta joka on vain sumua ja mahdollistaa kameran kanssa kulkemisen ja sen kanssa leikkimisen. Sumua;

Sumun noustessa tai laskiessa, sen jälkeinen maailma avautuu silmieni eteen kirkkain värein. Epätodellisen sininen taivas kaareutuu ylläni. Alkava ruska, on kokenut pesun ja tuo nyt esiin uudet puhtaat lehdet.

Naapurin lehtiaidassa seisominen ehkä hämmästytti ohikulkijoita, mutta meille bloggaajille ei mikään ole mahdotonta, senkin piirteen itsestään löytäneenä vihdoin hyväksyy, kuten syömisen tai kävelemisen.
Olisitteko te voineet kulkea välinpitämättömästi sadepisarain laulun ohi?

Auringon paistaessa alhaalta puiden lomasta, tunnelma on kevyt ja suloinen kuten varhaisina kesäaamuina. Sydämen valtaa silloin käsittämätön riemu, kaunis maa....

Ja kun ilta vihdoin koittaa, voi laskea väsyneen päänsä tyynylle ja toivoa unen tulla.

Levolle lasken Luojani...

"Niin kaunis on maa, niin korkea taivas, soi lintujen laulua kukkiva kunnas ja varjoisat veet...."

Valokuvatorstain

294. haaste on maaginen.
Kyseisissä tunnelmissa kulki Kuvittelija Lapissa ollessaan. Kuukkelin lentäessä kädelle ruokailemaan, hetki oli taianomainen.

"Mökkilinnut" ruokailukauden alussa järjestävät kuvaajalle 'makiaa' mahan täydeltä.

Lisää valokuvatorstain maagisia kuvia voit katsoa täältä.

Teemana väri

MakroTexin haasteena on väri. Vähitellen yhä enemmän Kuvittelijaa kiehtovat luovuttaneet värit. Ne kuljettivat flunssaista ja jalkavaivaista kuvittajaa ulos ja sisään. Onneksi kohteet olivat lähellä.

Tämän päivän mielialaväri.

Suon ilotulitus.

Keltainen (?) ruusu.

Haaleampi ja nuorempi kukkija.

Täällä on lisää värejä.

Yli soljuvan veen.....

Olettehan kuulleet puhuttavan elokuun samettisista illoista? Illoista, jolloin ilma on pehmeää, lämmintä ja hyväilee ihoa kuin linnunmaito. Illoista, jolloin kaiho valtaa mielen kun unohdut katsomaan maisemaa niin, että unohdat itsesi. Illoista jolloin lempeä sini komppaa oranssin eri sävyjä kaikkialla. On vain luonto ja minä ja mielikin muuttunut sametiksi, ettei ole itseään tuntea. Kaiho saattaa olla sukua surumielisyydelle, mutta ilon pisaran maustamana. Mistäkö tälläiseen auvon tilaan pääsee?
No kerronpa teille.
Naskartelija kysyi päivänä muutamana lähtisinkö kanssaan järvelle kalaan. Ei edes tuule, hän lisäsi. Olin niin valmis kuin ihminen valmis voi olla. Huolellisesti pynttäsin vaatekertoimet iltaa ja mahdollista tuulta ajatellen, onhan jo sentään syyskuu. Järvellä, auringon porottaessa niskaan, riisuin ensin kaulahuivin, sitten päähineen, lopuksi avasin pelastusliivin vimpaimet ja tuulettelin itseäni tyynessä ja ah niin pehmeässä säässä.

Kalaa ei oteta, sitä annetaan, lohduttelin kalastajaa kuin valmiiksi, ellei tälläkään reissulla siimat olisi kalojen suuntaan kireällä. Mutta ennenkuin ehdin lohkaista lisää näitä puupäämäisiä ajatuksiani kuulin, se on varmaan hauki kun nappasi kunnolla kiinni. No, hauki se ei ollut vaan kunnon kokoinen kuha. Haavilla veneeseen kaapattu kala löysi itsensä pian vesipaljusta ja ihmetteli varmaan akvaarion pienuutta.

Yli soiluvan veen ne sousi, ne aallon ulpuina ui, tuskin olin silmiäni uskoa. Joutsenilla oli ihan kunnon kokoinen perhe ja aikamoinen työ vaalia pienokaisiaan pois venereittien tuntumasta. Emme olleet illan ainoat kalastajat, mutta takuulla innoikkain valokuvaaja osoitti tähtäintään poikuetta kohti.

Jokaisella on omat unelmansa. Minulla ne kohdistuivat tänä kohtuullisen kalansaaliin iltana maiseman kauneuteen, sillä mitä alemmaksi aurinko laski, sen komeammaksi maisema muuttui.

Värjäten lopulta tienoon uskomattomin värein. Ja ilma oli lämmintä niin.

Lämpimin terveisin syyskuun samettiseen lumoon päässyt Kuvittelija!

Aika rientää

Jonkinlaisen käsityksen ajan nopeasta kulumisesta saa bloggaaja, jonka päivitykset ja kommentit laahaavat monta kilometriä ajan perässä. Juuri kun on hyväksynyt mielessään syksyn saapumisen, intiaanikesä yllättää, tullessaan se riisuttaa fleesetakin, kun aurinko tuo kurillinen veitikka lataa täydellä voimallaan säteet kohdistaen ne syyspuuhissaan touhuavaan Kuvittelijaan. Jotakin kummaa tenhoa lie ilmassa, kun minäkin sain itseni jo ennen kuutta järven rantaan tutkimaan taivaita ja vettä. Luonnon sivellin oli sekoittanut oikeat värit ja kauniisti maalannut tienoon punaisesta purppuraan. Nuolihaukan kimeä huuto aamun hiljaisuudessa oli kuin soolo tässä performanssissa, johon minulla ei ollut osaa, ei arpaa. Osani oli vain ihmettely.

Sadonkorjuu tuntuu olevan käynnissä myös mustarastailla, sillä jokainen oven aukaisu saa aikaan melkoisen joukkopaon, kun kymmenisen mustarastasta lentää siivet viuhuen metsään. Omenat näyttävät maistuvan niillekin ja jotkut niistä alkavat muistuttaa Kuvittelijaa, ainakin vatsan kohdalta. Tekisi mieli varoittaa liikasyönnin vaaroista, mutta mikä minä olen sitä tekemään? Itsekin moninaiset ruuanvähentämisyritykset missannut ja keskivartalolihavuuteen sortunut salasyöppö.

Pikkuista oravaa olen viime päivät seurannut suurella antaumuksella. Se nappaa omenan suuhunsa, juoksee vikkelästi pitkin omenapuun runkoa oksalle sitä syömään. Väliin lennähtää muutama omenan kuoren pala halki ilman, kuin suuri lumihiutale. Kuvaa tästä ikiliikkujasta on lähes mahdoton saada, tuntuu kuin se tekisi kaikki temppunsa näyttäen minulle miten vallaton nuoruus on. Niin, ja liikkuva.

Viimeiset kutomani tossukat sirottelin puoliympyrään ja yritin asettua päinmakuuasentoon nurtsille.  Mitä vielä, syksyinen nurmikko oli kostea ja sammakko pelotti minut hyppäämällä miltei varpaille, joten valokuvaajan vaaroja välttäen otin laiskan kuvaajan asennon hieman polvia koukistamalla.

Syksyn myöhäinen kukkija houkuttaa pikkuisia öttejä luokseen. Tykkään tästä kovasti.

Se uimapuku jäi kun jäikin ostamatta. Suunnittelin itselleni ensi kesäksi uimapukumallin, jonka totta totisesti aion lähettää uimapukutehtailijan suunnittelupöydälle. Kreppi saa olla paikoitellen peräänantavaakin, mutta vaipuneiden nostatukseen tarvitaan kunnon olkaimet, eikä toppauksia tarvita. Ennustan, että ensi kesän väri on vihreä. Mitäs tykkäätte? Ei ihan vielä Paola Suhosen veroista?

"Muistatko syyskuun, tuon kultaisen syyskuun, kun tuuli hiljaa, tuuti viljaa?"

Ehkä hieman avaan tätä juttua.

Vuorossa on mandala 32. Ystävät rakkaat, varavoimani koostuu niin monista kesän osasista, että hieman ruosteessa oleva mandalointini ei ehkä kerro koko totuutta vara-voimalastani.

 Ehkä sinä voisit kertoa mitä kuvassa näet? Näetkö muuta, kuin nopeasti kyhätyn, muka auringonkukan, kuvaamaan kesää ja sen duracellpupumaista vaikutusta minuun.

Kesän riemut vielä tuoreessa muistissa esittelen vas, kesägarderoopini, keskellä harrastukseni ja oikealla vesipunttikahvakuulani, joka on muokannut vartalooni hauista sinnekin, missä sitä ei pitäisi olla.

Täällä voit katsoa lisää mandaloita.