Satusivellin 9

Satusivellin suorastaan hehkui tänään hääpäiväni kunniaksi (aika mones jo) leikkiä, joten maalasin, piirsin, asettelin kieli poskessa revittyjä paloja paperille liiman avulla ja koska tein tämän kaiken ohjeen mukaan, siis katsoin ensimmäisen osion ja etenin järjestyksessä juuri niin kuin ohjeessa sanottiin, niin minulla ei ollut harmaata hajua mitä tuleman piti.Aamulla siis liimasin ja ehdin vesivärittää ennen kuin lähdin kaupunkiin ostoksille. Vesiväri irroitti liimatut revityt paperit, niinpä laitoin ne painon alle ja jätin kuivumaan päiväksi. Illalla jatkoin vahavärien ja vesivärien avulla ja lopputulos on kieltämättä liian täysi, josta Uuna kyllä varoitti. Minä hoksasin koko jutun vasta sitä tehdessäni, koivikon pitäisi olla avarampi ja valoakin siinä on liian vähän. MUTTA, tämä oli ehdottomasti hauskinta mitä olen pitkään aikaan tehnyt. Takuulla tartun huomenna satusiveltimeen uudelleen ja kiitän Uunaa inspiroimisen ihmeestä. Tässä tämänpäiväinen tuotos:

                     Täällä on lisää koivikkounelmia

Viikon plussat ja miinukset

Jos ei keskiviikkopäivää killata, on aurinko pysynyt itsepäisesti piilossa. Pilvipeitto on verhonnut taivaan lisäksi Kuvittelijan niin, ettei mistään ole saanut virtaa. Sohvallamakuu on tullut tutuksi tavalla, josta ainoastaan sohva voisi kertoa. Syvä painallus makuupaikan keskellä ja nojalle rennosti heitetty peitto kertoo omaa kieltään. Omaa kieltään kertoo myös lohtusyöminen. Ei niinkään herkkujen muodossa, vaan taukoamatonta leivän ja pullan puputusta on tapahtunut lähes kyllästymiseen saakka.

 Perjantai-illan teeveen katselu havahdutti vihdoin turtuneen seuraamaan Raakel Lignellin hoikistunutta olemusta ja endorfiinisäteilyä. Epistä. Motivaation hukkaamisesta on merkkinä myös välinpitämättömyys, mitä sitten, kuka välittää..
Kunnes vihdoin pieni sisäinen ääni pääsee voitolle, sinä välität itsestäsi, tee siis jotain! Sunnuntaina kolmen trio; Ville Veturi,  Heikki Hiilivaunu ja Jere Jarrumies ottivat suunnan yli järven ja tunnin kahvitauon jälkeen takaisin. Ilomme oli suuri, kun sääkartalla näkyi aurinkokin mollottavan etäisen tutunomaisesti. Menomatkalla puhalsi vastatuuli, joten osasimme jo pukeutua sään vaatimalla tavalla. Monta kerrosta, kaula suojattuna ja huput päässä, jatkoimme matkaa eteenpäin kuin sitkeät sissit konsanaan. Tosin roolihahmoni Jere Jarrumiehen jalka nousi hitaammin, siis minun vauhdissani edettiin.

Ville Veturi otti vauhtia ja lähti edellä mökin lämmityspuuhiin, met seurasimme perässä puuskuttaen. Monenlaista tarinaa mahtuu kuuden tunnin vaellusreissulle. Emme ensimmäisinä ilmoittautuisi etelä- eikä pohjoisnavan ylityksiin. Järvellä oli huikean näköinen meininki. Pilkkijät olivat ilmestyneet kykkimään kalansaaliiden toivossa. Etenkin taivas näytti meille uudet kasvonsa. Taivaan peitti edelleen ohut pilvipeitto ja metsän rajassa taivaanranta oli epätodellinen tummansininen.

Oli taivaallista saada istua uunin eteen tulen loisteeseen, kahvimuki kädessä ja toisessa kuhavoileipä. Jälkiruoaksi hedelmiä ja hetken kuluttua koko popula pakkasi loput eväät reppuun ja suunta takaisin samoja jälkiä järven yli. Nyt tuuli puhalsi selän takaa. Se antoi väsyneelle puhtia. Koukkasimme kuvaamaan puunpäitä saaressa ja leikimme kuin lapset mitä kuvioita kukin näki.

Tiesimme, että perillä meitä odottaisi valmis ateria. Pastaa ja fenkolia, sekä jälkiruuaksi marjoja jogurtissa.
Koko matkan pituus kilometreissä oli 16. Lihakset valittelivat hetken, ennenkuin suostuivat nousemaan, kiittämään ateriasta ja lähtemään kotiin. Olinko nyt endorfiinikoukussa? Löytänyt uuden vaihteen liikuntaani? Säteilinkö hyvää mieltä ja tyytyväisyyttä ympäristööni? En tiedä, mutta sen tunsin kun laskin raskaan pääni illalla tyynyn uumeniin, että sänkyä parempaa paikkaa ei tähän tilanteeseen löytyisi.

                   Hyvää alkavaa viikkoa ystävät rakkaat!

Valokuvatorstain

275. haaste on inspiroitua Eeva-Liisa Mannerin hevosrunosta

Lapsuus, villikaura. Syvä aavistusten metsä. 
Salaisuus. Vaihtuminen. Hidas kypsymisen aika. 

Kuolema kätkeytyy, sillä on naamion silmät. 
Naamion hiljaisuus hengittää kaikkialla. 

Nukun vintillä. Hevonen: silmä kuin syvä lampi 
tulee ruutuun ja ennustaa sisälmyksien hämärästä. 

Joku laskee jalkansa metsän sydämelle. 
Joku on alati läsnä, ja rautayrtti kukkii. 

(Eeva-Liisa Manner, 1971)

Täältä voit katsoa lisää valokuvatorstain kuvia.

Satusivellin 8

Kolmas yritys akvarelliksi epäonnistui, siispä siirryn sadun maailmaan. Nämä piirretyt kukat ovat olemassa minun mielikuvitusmaailmassani. 

Lisäys; Uunan houkuttelemana uskaltaudun laittamaan tänne ensimmäisen kukkaversion.. 

Tänä aamuna syntyi vielä yksi kukka-asetelma

                   Täältä voit katsoa lisää akvarellikukkia.

Makroviikko 92

Makrotexin aihe on harmaa, samaa aihetta käsitellään teemassa.

 Suolle on matkaa neljä kilometriä. Aurinko paistoi pitkästä aikaa joten koin ilona suolla rämpimisen.

  Kelottuneet puut ovat aina kiehtoneet minua. Niissä näkyy vahvat elämän merkit.

                    Täältä voit katsoa lisää harmaita.

Yksi askel eteen, kaksi taakse..

Hiihtoloman liikuntasuoritukset ovat olleet naurettavan tehottomat ja ruokailupuoli on kääntänyt painonhallintatilanteen päälaelleen. Kaikki alkoi oikeastaan kaapista löydetystä suklaalevystä, jonka päätin loihtia uuteen muotoon. Maailman paras suklaakakku valuvine sisältöineen hiiviskeli silmieni verkkokalvolle kuin varkain, ja kun annat pahalle pikkusormen, se vie koko käden. Selitin itselleni, että lomavieraillehan tämä herkku tehdään, ja saatan siitä sitten itsekin pieniä paloja nakerrella ja siten varmistaa, voiko sitä edes tarjota. Miten heikko voi ihminen suklaan edessä olla? Miten tuulen tuomia ovat lupaukset, jotka katoavat kuin p...u Saharaan. Kuvittelija palaa jälleen lähtöruutuun.

Liikuntasuorituksista mainittakoon seuraavaa; enkelinkuvien teko hangella ja muutama lasku muovipulkalla alas mäestä, joka sai aikaan rasitusvamman käteen, jota hoitelen hevosbalsamilla ja suklaakakulla.

Nyt luulette tietysti, etten ole ottanut vakavissani tätä painonhallintajuttua. Olen, olen. Siksipä onkin niin noloa kertoa näistä takaiskuistaan teille. Eikä siinä vielä kaikki, mitä sanon lääkärille jos hän innostuu laittamaan mut vaakalle? Että piilotin vaakan jo alkumetreillä, kun alkoi niin ahdistaa? Että olen tämän tuostakin sortunut herkuttelemaan ja liikkuminen on ollut etupäässä virtuaalista ja päänsisäistä. Oi jospa voisinkin kaikki kuljetut virtuaaliset kilometrit ulkoistaa tapahtuviksi ja tulos näkyisi kiinteänä askelluksena ja kaksoisleukojen asteittaisena vähenemisenä.

Miten kaipaankaan Säpinää (oikealla) pöytäseurueeseeni kurinpitotehtäviin.. Hänellä on oivallinen tapa pitää hillittömästi ruokailevat ja etuilevat kurissa. Ne söivät, jos Säpinä antoi luvan ja ohjeistaminen oli niin selkeää, että minäkin olisin Säpinää totellut.

Jospa jatkan siivousta, sillä se on vielä pahasti kesken. Huomenissa on luvattu auringonpaistetta, ja sitä en aio millään tekosyyllä missata.

Netittömän akan ajattelua

Tietä pitkin kulkee tilaton, taloton mies..
Mistähän moinen lausahdus pälähti päähäni? Tuntuma on sama kuin todellisuuspakoisella erakolla, jonka yhteys nettiin katkesi yllättäen. Tähän asti olen ajatellut etten ole nettikoukussa. Luulin että netitön aika vapauttaisi minut elämään normaalia elämää, ruokailuineen, käsitöineen ja monenlaisine harrasteineen. Mitä vielä! Ajatus kulki uuden ostamisen ja/tai vanhan korjaamisen välillä. Kuka olisi se prinssi joka ratsastaisi pihaan pakettiautollaan ja vapauttaisi tämän mustan hurisemattoman laatikon äänettömyyden koukusta. Sille joka puhuu nettikieltä, se näyttää olevan helppoa. Seurasin tänään ihastuneena vieressä korjaajaa, jolle netin puhumattomuus oli alusta alkaen selvää kuin pläkki. Eikä aikaakaan kun kone alkoi pelittää.
 

Mitäkö puuhastelin netittömänä aikana? Päättelin kahdesta valmistuneesta sormikasparista langanpäät. Siinäs näette, että olin todella epätoivoinen. Langanpäiden päätteleminen on käsitöissä se tylsin osuus, vaikka tiedänkin että vasta viimeistelemisen jälkeen sormikas paljastaa kauneutensa. Luin taas pitkästä aikaa Liisa Mäntymiehen kirjan, Suru, ankara ilo. Kiehtova ajatus on, miten saman kirjan uudelleen luettuaan siitä löytää lähes aina jotain uutta. Sen innoittamana yritin piirtää ikonia. Minulla on malli, jonka aikoinaan ostin Symin saarelta. Ikoni on merkinnyt minulle paljon. Liitän siihen Kreikkamuistojen lisäksi tunnelman joka välittyi saarelta.

Häivähdys valoa on nähty. Ihmeellistä miten aurinko voi nostaa uupuneen ja harmaantuneen Kuvittelijan sohvan uumenista uuteen elämään. Sillä heti kun aurinko paistaa, aion kylvää tomaatin siemenet multaan. Mullan tuoksu tuo kevään käsinkosketeltavan lähelle.

Kuvittelija toivottaa kaikille hyvää ystävänpäivää! Eikö jokainen päivä olekin ystävänpäivä?


 

Mandala 21

Valon ja värin tanssi. 
Valmistin tämän jo hyvissä ajoin ennen netin sanomista sopimuksensa yhteistyöstä ja avunannosta irti. Nyt kun tänään vihdoinkin pääsin takaisin tänne, olinkin jo miltei unohtanut mitä ajattelin tätä tehdessäni. No, tanssija on kuitenkin saapunut paikalle ja kun kevättä kohti ollaan menossa, niin pian alkaa valon ja varjon tanssi.

              Täältä voit katsoa lisää mandaloita aiheesta.

Satusivellin 3

                                   Ympyrästä palloksi.

Ei mitään tietoa ymmärsinkö tehtävän oikein, varjotkin pitäisi olla oikeassa paikassa, mutta varjossa olevalle näyttäytyy valokin joskus varjona. Onneksi netti pelittää taas ja pääsin blogiani kurkkimaan.

                   Täältä voit katsoa lisää haastevastauksia.

Hyvää laskiaista!

Ehei, tässä postauksessa hernekeitto ei porise hellalla, eikä laskiaispullat kermavaahto tai mantelimassa täytteineen houkuta pullistamaan vatsaa. Kuvittelija laukkaa mielikuvitusmaassa lapsuuteen, sen iloihin ja huolettomuuteen. Pulkkamäen riemut ovat jääneet lujempiluisille, sillä pitempiä pellavia voi hoilata esim. Söpön kyydissä. Naskartelija järjesti meille extremeä järven jäällä ja voi kun me naurettiin.

Lunta pöllysi taivaasta ja traktorin pyöristä päällemme suurina hahtuvina ja töyssyt järven jäällä olivat heittää meidät pöpelikköön sen sata kertaa, mutta me takerruimme kiinni toisiimme ja nauroimme ihan läkähdyksiin asti. Joskus on mukava astua iän raameista ulos ja nauttia pienistä iloista suurella sydämellä.

Venekauden alku on muutaman kuukauden päässä, siellä odottaa myös katiskojen lasku, siihen asti järvellä voi kokea äärettömyyttä, josta ei kotona tietokoneen äärellä osaa uneksiakaan.

Kun vastaranta on miltei kokonaan hävinnyt näkyvistä lumipyryssä, tuntee Kuvittelija itsensä pieneksi suuren Luojansa edessä.

Eikä aikaakaan kun on kevät ja koivut viheriöivät, kevät kaiken uuden alku, kevät ja kesä aisapari Kuvittelijan lempivuodenajat.

Oikein hyvää laskiaistiistaita blogini vierailijoille tutuille ja tuntemattomille!!!

Painavaa asiaa

Viimeistään liivikaupassa, painonhallitsija tulee kokemaan elämyksen jota ei hevin unohda. Toipuminen on hidasta, sillä peilinäkymien ja liivin puristuksesta elpyy hitaasti. Ei riitä että itsensä näkee edestä, sillä takaosasto vilkkuu kuvajaisena mielen muistissa kauan.
Seuraavassa lyhyt ja erikoinen, eli kurkistus kropan kohotusmaailmaan. Suihkunraikkaana ja liivien ostoon orientoituneena marssin kauppaan. Päädyin itsepalveluliikkeeseen, sillä ajatuskin myyjättären pistäytymisestä pukukopin hämärään saa hien kihoamaan pintaan. Liikuin määrätietoisesti liivirivejä plaraten ja keräten mukaani koko ja makuyhdistelmiä joille saatoin hyväksyvästi nyökätä, sitten sovittamaan. Miksi sen pitääkin olla niin tuskallista? Jossain vaiheessa mielikuvitukseni loihti sovituskopin kattoon piilokameran, joten pukeutuminen sovituksen jälkeen sujui sutjakkaan hikisesti. Ei tietoakaan enää suihkunraikkaasta kropasta! Ostointokin karasi kolmannekseen lähtöasetelmista. No, minulla on nyt liivit. Ja totta tosiaan, minun olisi välttämätöntä saada painoni putoamaan. Se peilinäkymä näet!

Kotona heittäydyin viilentämään tunteitani lumihankeen ja enkelinkuvaa tehdessäni tajusin että olen vasta ensimmäisellä rapulla painonhallinnan tiellä. (Huomioi uudet silmälasit)

Mielikuvaharjoittelut kehiin. Nämä jäljet eivät opeta zumban askeleita, vaan ujuttavat ajatuksiini kuvajäljen ja tuntuman kävelyn tärkeydestä. Sunnuntai on perinteisesti liikuntapäivä, joten en anna nyt luvatun lumentulon haitata kävelyharrastustani.

Olen kuin telakalle nostettu laiva. Kölini on kolhiintunut. Laudoitus menettänyt hohtoaan ja kuivunut. Purje pitäisi reivata ja mastot korjata, mutta kuljen laulellen huomiseen: "minun purjeeni ei ole linnunluust....."

               Hyvää viikonvaihdetta rakkaat blogiystävät!

Jää

Valokuvatorstain 273. haaste on jää.

 Ihmismuisti on tunnetusti lyhyt, mutta en muista nähneeni aiemmin tämän näköisiä ja kokoisia jäätaideteoksia.

Ja sitten 'koristellumpi' veistos, kun saisi valon sisään voisi kuvitella jääkristalliksi.

Täältä voit katsoa lisää haastevastauksia jäästä.

Makroviikko 90

Kuljettaa meidät kameran kanssa ulos ja inspiroi kuvaamaan läheltä.

                                  Täällä on lisää makroja.

Satusivellin 1.

Maalaa vahaväreillä ympyröitä ja tehostaa vesiväreillä. Ensimmäisessä maalauksessa piti pyötitellä kynää paperilla nostamatta sitä välillä ylös. No minä ymmärsin vähän vilsooseen, sillä nostin vahavärin neljä kertaa, kun jokaiseen kulmaan piti piirtää oma sykkyränsä, mutta hauskaa tämä oli.

Toisessa piti piirustaa ympyröitä ja lisätä vesiväriä. Kuvittelija leikki ja sai tästä lisäinspistä jatkoonkin.

Täällä voit katsoa lisää ympyröitä.

Meille tuli söpö

Ja nyt kysyn, onko tässä tilanteessa mitään laitaa? Naskartelija on niin ihastunut Söpöön. Olen suorittanut vertailuja Söpön ja itseni välillä. Söpö on nuorempi, siis huomattavasti ketterämpi kuin minä. Söpö pitää punaisesta, joten värikkyydessään peittoaa allekirjoittaneen mustan tyylin. Söpö kulkee vakaasti maantiellä, eikä kaihda kulkua metsässä, toisin kuin minä. Jos tässä on meneillään pisteytyspeli, jään kirkkaasti kakkoseksi. Söpö puhuu aikas isolla äänellä, mutta siitäkin Naskartelija huonokuuloisena pitää. Vielä Söpöä ei ole tuotu pirttiin, mutta kun se tapahtuu luulen, minun munakelloni alkaa tikittää Söpön eduksi.
Kysytte ehkä, mistä Söpö löytyi, no netistäpä hyvinkin. Monena iltana näin Naskartelijasta vain selkäpuolen, kun hän touhukkaana haki omaa Söpöään. Eräänä päivänä Söpö vain ilmestyi meille, eikä Naskartelija ole sen koommin lakannut hymyilemästä. Pitäisikö minun olla huolestunut, tai ehkä hieman mustasukkainenkin? Nyt hän jo sanoo Söpöä Söpöliiniksi, ja minua vain aikoinaan ämpyräksi, jonka sanana kuulostaa arkipäiväiseltä, harmaaltakin. Mitä te tekisitte minun asemessani? Pitäisikö karpata, vai skarpata? Luotanko siihen, että ihastukset tulevat ja menevät, mutta antiikki pysyy paikallaan? 

Onko minulla kuvaa Söpöstä, no tietysti on. Söpöä on kuvattu enemmän kuin minua koskaan, nyyh!!

Söpön takia on Naskartelijan koko vaatevarasto mennyt uusiksi. On ostettu turkisvuorinen lentäjälakki, kintaat ja uusi pilkkihaalari. Ja siinä ne taas menevät kahdestaan. Metsäretkelle varmaan? Kuin parhaimmat kaverit.

Kevyemmin.....?

Kuinka kevyeksi painonhallinan ajatuskin muuttuu, kun piilottaa vaa'an ja jatkaa sitkeästi eteenpäin valitsemallaan tiellä. Viikkoon on sisältynyt kolme liikuntapitoista päivää. Pitempi vaellus järven yli ja takaisin, kilometrejä arviolta noin 12. Lumi järven jäällä antoi Kuvittelijalle kunnon vastuksen ja illalla jalat olivat kuin uppotukit uomassaan, valuneet sohvan pohjaan liikkumattomiksi. Toinen kävelyreitti, noin viisi kilometriä, oli jo kohtuullisempi ja punaiset posket kertoivat omaa kieltään. Kolmanneksi urheilusuoritukseksi lasken hyötyliikunnan, imuroin kotini kokonaan sängynalustat mukaan lukien, kurotellen, kyykistellen ja venytellen. Jos tämä projekti saa aikaan siistimmän kodin, se on jo paikkansa elämässäni ansainnut.

Ruuan kanssa tuppaakin tulemaan ylilyöntejä. Pitkät ruokavälit tietävät automaattisesti isompia annoksia. Pitäisikö laittaa ihan munakello soimaan, että pienet ja useasti toistuvat ruokailut kävisivät kohdallani toteen? Harrastan normaalia arkiruokaa, keittoja, uuniperunoita ja kalaa jotakin mainitakseni, mutta lauantai-illan pizzasta en ole vielä pystynyt luopumaan. Naskartelija tekee nimittäin maailman parasta pizzaa.

Mistähän sekin tunne tulee, että joinakin aamuina tunnen itseni kevyemmäksi. Jalka nousee sutjakkaammin, ja inspiraatio kaikenlaiseen puuhastelemiseen on käsin kosketeltavaa. 

D-vitamiinin kanssa olen tehnyt tuttavuutta, Devisolia purkista ja tyrnimehua pullosta. Niin kauan kuin vatsa kestää, sitä tyrnimehua tarkoitan.. Oranssi on muutenkin voimavärini, pitäisikö maalata makuuhuoneen seinään oranssinen taulu, että pääsisi nopeammin aamuisin sängystä ylös?

Vielä en ole päässyt joogaan asti. Olen yrittänyt leikkiä lattialla valiovoimistalijaa. Oi kuulisitte sen puuskutuksen, kohta varmaan naapurit alkavat valittaa oudoista äännehtelyistä..

Mutta sen lupaan, kun koittaa kevät ja pyöräkelit ja jos Luoja suo, tämä tyttö alkaa mieleisensä pyöräilyharrastuksen, sillä mökille ei ole matkaa kuin 39 kilometriä, siihen asti on kehiteltävä muitakin liikuntamuotoja kuin lusikan liikuttelu suun ja lautasen välillä.

Mandala 20

Mandalassa pitää näkyä kolmio, ja tietysti mandalan pyöreä muoto, senjälkeen onkin ns. vapaat kädet kuvitella ja toteuttaa sisäistä näkyään.

                  Haluatko kertoa minulle mitä sinä näet tässä?

                  Täältä voit katsoa lisää mandaloita.