Viikon plussat ja miinukset

Jos ei keskiviikkopäivää killata, on aurinko pysynyt itsepäisesti piilossa. Pilvipeitto on verhonnut taivaan lisäksi Kuvittelijan niin, ettei mistään ole saanut virtaa. Sohvallamakuu on tullut tutuksi tavalla, josta ainoastaan sohva voisi kertoa. Syvä painallus makuupaikan keskellä ja nojalle rennosti heitetty peitto kertoo omaa kieltään. Omaa kieltään kertoo myös lohtusyöminen. Ei niinkään herkkujen muodossa, vaan taukoamatonta leivän ja pullan puputusta on tapahtunut lähes kyllästymiseen saakka.

 Perjantai-illan teeveen katselu havahdutti vihdoin turtuneen seuraamaan Raakel Lignellin hoikistunutta olemusta ja endorfiinisäteilyä. Epistä. Motivaation hukkaamisesta on merkkinä myös välinpitämättömyys, mitä sitten, kuka välittää..
Kunnes vihdoin pieni sisäinen ääni pääsee voitolle, sinä välität itsestäsi, tee siis jotain! Sunnuntaina kolmen trio; Ville Veturi,  Heikki Hiilivaunu ja Jere Jarrumies ottivat suunnan yli järven ja tunnin kahvitauon jälkeen takaisin. Ilomme oli suuri, kun sääkartalla näkyi aurinkokin mollottavan etäisen tutunomaisesti. Menomatkalla puhalsi vastatuuli, joten osasimme jo pukeutua sään vaatimalla tavalla. Monta kerrosta, kaula suojattuna ja huput päässä, jatkoimme matkaa eteenpäin kuin sitkeät sissit konsanaan. Tosin roolihahmoni Jere Jarrumiehen jalka nousi hitaammin, siis minun vauhdissani edettiin.

Ville Veturi otti vauhtia ja lähti edellä mökin lämmityspuuhiin, met seurasimme perässä puuskuttaen. Monenlaista tarinaa mahtuu kuuden tunnin vaellusreissulle. Emme ensimmäisinä ilmoittautuisi etelä- eikä pohjoisnavan ylityksiin. Järvellä oli huikean näköinen meininki. Pilkkijät olivat ilmestyneet kykkimään kalansaaliiden toivossa. Etenkin taivas näytti meille uudet kasvonsa. Taivaan peitti edelleen ohut pilvipeitto ja metsän rajassa taivaanranta oli epätodellinen tummansininen.

Oli taivaallista saada istua uunin eteen tulen loisteeseen, kahvimuki kädessä ja toisessa kuhavoileipä. Jälkiruoaksi hedelmiä ja hetken kuluttua koko popula pakkasi loput eväät reppuun ja suunta takaisin samoja jälkiä järven yli. Nyt tuuli puhalsi selän takaa. Se antoi väsyneelle puhtia. Koukkasimme kuvaamaan puunpäitä saaressa ja leikimme kuin lapset mitä kuvioita kukin näki.

Tiesimme, että perillä meitä odottaisi valmis ateria. Pastaa ja fenkolia, sekä jälkiruuaksi marjoja jogurtissa.
Koko matkan pituus kilometreissä oli 16. Lihakset valittelivat hetken, ennenkuin suostuivat nousemaan, kiittämään ateriasta ja lähtemään kotiin. Olinko nyt endorfiinikoukussa? Löytänyt uuden vaihteen liikuntaani? Säteilinkö hyvää mieltä ja tyytyväisyyttä ympäristööni? En tiedä, mutta sen tunsin kun laskin raskaan pääni illalla tyynyn uumeniin, että sänkyä parempaa paikkaa ei tähän tilanteeseen löytyisi.

                   Hyvää alkavaa viikkoa ystävät rakkaat!