Yli soljuvan veen.....

Olettehan kuulleet puhuttavan elokuun samettisista illoista? Illoista, jolloin ilma on pehmeää, lämmintä ja hyväilee ihoa kuin linnunmaito. Illoista, jolloin kaiho valtaa mielen kun unohdut katsomaan maisemaa niin, että unohdat itsesi. Illoista jolloin lempeä sini komppaa oranssin eri sävyjä kaikkialla. On vain luonto ja minä ja mielikin muuttunut sametiksi, ettei ole itseään tuntea. Kaiho saattaa olla sukua surumielisyydelle, mutta ilon pisaran maustamana. Mistäkö tälläiseen auvon tilaan pääsee?
No kerronpa teille.
Naskartelija kysyi päivänä muutamana lähtisinkö kanssaan järvelle kalaan. Ei edes tuule, hän lisäsi. Olin niin valmis kuin ihminen valmis voi olla. Huolellisesti pynttäsin vaatekertoimet iltaa ja mahdollista tuulta ajatellen, onhan jo sentään syyskuu. Järvellä, auringon porottaessa niskaan, riisuin ensin kaulahuivin, sitten päähineen, lopuksi avasin pelastusliivin vimpaimet ja tuulettelin itseäni tyynessä ja ah niin pehmeässä säässä.

Kalaa ei oteta, sitä annetaan, lohduttelin kalastajaa kuin valmiiksi, ellei tälläkään reissulla siimat olisi kalojen suuntaan kireällä. Mutta ennenkuin ehdin lohkaista lisää näitä puupäämäisiä ajatuksiani kuulin, se on varmaan hauki kun nappasi kunnolla kiinni. No, hauki se ei ollut vaan kunnon kokoinen kuha. Haavilla veneeseen kaapattu kala löysi itsensä pian vesipaljusta ja ihmetteli varmaan akvaarion pienuutta.

Yli soiluvan veen ne sousi, ne aallon ulpuina ui, tuskin olin silmiäni uskoa. Joutsenilla oli ihan kunnon kokoinen perhe ja aikamoinen työ vaalia pienokaisiaan pois venereittien tuntumasta. Emme olleet illan ainoat kalastajat, mutta takuulla innoikkain valokuvaaja osoitti tähtäintään poikuetta kohti.

Jokaisella on omat unelmansa. Minulla ne kohdistuivat tänä kohtuullisen kalansaaliin iltana maiseman kauneuteen, sillä mitä alemmaksi aurinko laski, sen komeammaksi maisema muuttui.

Värjäten lopulta tienoon uskomattomin värein. Ja ilma oli lämmintä niin.

Lämpimin terveisin syyskuun samettiseen lumoon päässyt Kuvittelija!