Kirpparin lumoa

"Oi kuinka häilyvä, onkaan tuo nainen.."
Muuhun tulokseen ei voi tulla kun tarkkailee omaa päätöksentekoprosessiaan ostotilanteessa.

Jospa alkaisin ihan alusta. Olimme suunnanneet auton nokan kohti Lohjaa ja 12-vuotisjuhlijaa, joka innolla odotti syntymäpäivänsä kohokohtaa, juhlahetkeä. Lapsi osaa juhlimisen taidon, toisin kuin aikuiset hän nauttii vapaana kaikesta esittämisestä ilmein, elein ja sanoin "juhlakaluna" olemisesta.
 

Meille taas tarjoutui mahdollisuus käydä toivekohteessamme kirppiksellä, jonne suuntasimme vakain päätöksin olla sortumatta turhuuksiin. Onhan kotimme jo liiankin täynnä tavaraa, joten tavaran rohmuamisessa ei ole mitään mieltä. Vanhoistakin pitäisi jo järvevästi alkaa luopua.

Mikä ihmeen hamsteri minusta on vanhoilla päivilläni tullut? Alku näytti lupaavalta. Valuimme muiden mukana hyllyrivistöjen välissä ja pysähdyimme hypistelemään, arvioimaan ja tarkkailemaan mielenkiintoisia kohteita. Eikä koriin kertynyt kannettavaa. Kunnes melkein voittajana(tyhjä kori) kuljimme viimeisen käytävän päähän, ja sitten se alkoi.

Tuli tunne kun kulkisi metsässä ja löytäisi muhkean kanttarellikasvuston. Kanttarelleina toimi kirpparilla ekstrahalvat saviastiat ja (lasi)pullot ja korit. Tuotapikaa auton takaluukku täydentyi tavaramäärästä jonka suuruutta jaksan vieläkin ihmetellä. Edellisen lisäksi kangasta monessa muodossa.

Samassa rytäkässä vein tyttärenikin mukanani ostohysterian ihmemaahan. Kenellekään ei ollut mopo enää hallussa ja mentiin pöpelikköön että morgoolit soi.

Kotona katselen ja kuvailen tavaroita. Mietin ihmisen ailahtelevuutta ja järjen käytön vähyyttä. Muistutatteko minulle ystävällisesti, kun seuraavan kerran postaan paljosta tavaramäärästä, "että oma vika, oma sika, oma taikina.."

Iloista juhannuksen aikaa teille kaikille, älkää tehkö niin kuin minä teen. Tehkää niin kuin minä sanon.
Ei kannata poiketa kirpparilla, jos toimii ostotilanteessa kuten Kuvittelija.

Adios amigos!!

Ajatus virtaa lapsuuteen

Kuvittelijan lapsuudessa lukon virkaa ajoi ulko-oveen nojalleen laitettu luuta. Se riitti merkiksi tutuille ja tuntemattomille, talon väki ei juuri nyt ole kotona. Miten luontevalta se silloin tuntui.

Eikö silloin liikkunut ollenkaan varkaita? Niin no, ei taitanut olla varastettavaakaan.

Ja olihan ulko-ovissa haka, joskus kaksikin. Elettiin yhteisöissä, jossa naapurit toimittivat talonmiehen virkaa. Tiesivät kertoa missä väki on ja koska palajaa..Helppoa kuin heinän teko.

Kesät olivat lämpimiä, aurinko paistoi ja elämä maistui kuin heinän korteen pujotettu ahomansikka. Kuvittelijallakin oli pieni roppinen, johon keräilin marjoja. Marjat survottiin, joukkoon siroteltiin sokeria ja loraus maitoa. Aah sitä makua, kyllä elämä maistui.

Vene otettiin talvisäilöstä. Se oli vähän ravistunut ja vuosi, mutta ei hätää, se kipattiin täyteen vettä ja muutaman päivän kuluttua sillä saattoi jo soutaa ruohikon reunaan mato-ongelle. Paarmat pörräsivät ja sudenkorennot kiertelivät ja kaartelivat ilmassa. Niiden siivet vilkkuivat monissa sävyissä aurinkoa vasten.

Ruohokanukasta ei ollut tietoakaan, joten annoimme sille nimen: MustasilmäSusanna. Karhunputkiviidakossa leikittiin  ja tuuheaan saniaismetsikköön tehtiin majoja. Äidille kerättiin kauniita punaisia kukkia kimpuiksi.

Lehmät oli päästetty kesälaitumille, navetassa tehty suursiivous johon lapsetkin osallistuivat kykyjensä mukaan. Aittojen siivous, mattojen pesu ja heinän teko seurasivat toisiaan askareina, joita äiti ja isä taustalla ohjailivat. Kyllähän sitä nuristiin, varsinkin lanttumaan harvennus ja kasvimaan perkuu ei maittanut, mutta minkäs teit? "Joka ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä."

Kuvittelijan istuessa omenapuun katveessa, yhdistelemässä loppulangoista neliöitä  valmistuvaan villapeittoon, ajatus lentää suhisten tähän päivään kun naskartelija saapuu puuhistaan ja kysäisee; juotasko kaffeeta?

Nousen ylös tuolista ja nypin katkeilleet langan pätkät mökkigarderoopini uumenista. On kesä. Mikä on sinun paras lapsuusmuistosi?

Kuvat eivät liity muuten lapsuuteeni, kuin tämän postauksen innoittajana.

Hei grillaajat

Kokeilkaapa tätä herkkua. Ensin kauppaan ostamaan 5-6 paprikaa ja sen jälkeen paahdatte ne grillissä niin, että kuori on melkoisen tumma ja paprikan olemus on lössähtänyt. Jäähtymisen jälkeen kuoritte paprikan. Poistatte siemenet ja viipaloitte paprikat ohuiksi siivuiksi tarjoiluastiaan. Viipaloitte siivujen joukkoon valkosipulia maun mukaan. Lisäätte hyvää suolaa ja lempiöljyänne ja sekoittelette. Sitten maistelemaan. Leivän päällä tämä herkku "vie kielen mennessään." Etua tietysti on jos tykkää paprikan mausta!

Kauttaaltaan tummaksi paahtuneet paprikat ovat hiilentummia ja paprikan muoto on lössähtänyt, toisin kuin kuvassa, jossa paahtaminen vielä jatkuu.

Kohta saa koivusta taittaa vastan, niin kuin laulamme siinä kesäisessä laulussa; lapsoset ketterät kotihaasta, koivusta oksat taittaa...

Oikein hyvää helluntaita blogiystävät!

Ystävyydestä

Ystävyys on merkillinen asia. Se ei ole synonyymi samoin tuntevalle, mutta ollessasi juhlaväen keskellä sen tuntemisesta on etua, silloin kun kaivaudut esille loukustasi ihmisten pariin.

 'Erakolta minussa' juhliin henkisesti valmistautuminen vie paljon enemmän aikaa, kuin ulkoisen statuksen päivitys. Päälle puetaan kostyymi joka mahtuu ja tunnetaan hetkisen iloa siitä. Meikkiin ei kulu kauaa aikaa, kosteusvoidetta iholle ja se on siinä. Naskartelija vapautti naisensa jo elämäntaipaleen alussa nature-linjalle. Olin ostanut huulipunan ja ripsivärin paremman vaikutuksen aikaan saamiseksi. Kun esittelin "muuttunutta" ulkonäköäni sanomalla; huomaatko, olen maalannut, naskartelija vastasi; ei täällä maali haise. Selvennyksen  jälkeen naskartelija tuumasi, minun takiani sinun ei tarvitse maalata. Ja siihen se meikkaaminen jäi. Nyttemmin kun silmäluomia ei enää näy ja ripsetkin ovat harventuneet, huomaa satsaavansa sisäisen kauneuden voimaan. Olisko se sitten luomua?

 Kirjoittaja on mitä suuremmassa määrin erakko. Viihtyy kotonaan, eikä isommin kaipaa sosiaalisuutta kuin joskus somessa, mutta sehän ei oikeaa sosiaalisuutta ole, niin olen jostain lukenut. Huomaan somen sopivan mainiosti ujolle minälleni. Vuorovaikutukseen pääsee jos haluaa, tapaamisen toiminnalliset puitteet toteutuvat helposti.

 Eilen tapasin vuoden tauon jälkeen perityn ystävän. Perin ystävän edesmenneeltä sisareltani, ja tapaamisista kerran vuodessa käytetään nimitystä jatkorippis. Silloin päivitetään sairaudet, ilot, surut, elämä, kulttuuri ja kokemukset sarjassa; ette usko, mutta tapahtui eräänä päivänä....
Vuosien saatossa olen oppinut, että puhumisen tarve tavatessa ei vähene. Voi jatkaa siitä pilkusta mihin edellisellä kerralla jäätiin. Tosin teevee ykkösen psykiatriaan erikoistuneen aamutohtorin lauseista löysin itseäni kohti tulleen diagnoosin. Minulla on aikuisiän ADHD. Kaikki oireet natsasivat ja sen tiedon jälkeen olen tietoisesti yrittänyt vähentää minulle niin ominaista 'päälle puhumisen' painetta, yksi oireista.

 Ystävyys on suuriarvoista, sinä riität sellaisena kuin olet jollekulle joka ei ole omaa verta ja lihaa. Minulla ei ole monta ystävää, mutta lahjaksi saadut muutamat, heitä rakastan sisarellisella rakkaudella. Erityisesti siksi, että olen todella saamaton näissä ihmissuhteissa. Tunne toimii, kaikki muu tahtookin jäädä sen toisen aktiivisuuden varaan.

Peritty ystäväni jätti minulle ajattelemisen aihetta Arto Seppälän aforismin muodossa;

Eilen, se oli vielä tässä
tänään ei
kunhan vain tietäisin mikä se oli


Hyvää tätä päivää kaikki blogiystäväni!

Valokuvatorstain

329. haaste on kevätjuhla.

"Se luonnon uudeks luopi, sen kutsuu elohon," laulettiin tänään monissa kevätjuhlissa.
Onnea kaikille oppilaille, ylioppilaille, valmistuneille, kirmatkaa riemurinnoin kohti kesää, toivoopi Kuvittelija!

Kevätjuhlaa täällä

Kaskisauhuun laaksot verhoutuu...

Kerrassaan mahtavaa on mielikuvituksen voima. Lämpö, joka saa auringon kuorimaan vaatteet päältä. Valo, joka leikkii vielä korkealla nukkumaanmenon aikaan. Puhuinko jotain nukkumisesta. Ehei, valo pitää hereillä ja kierrättää ihmisen ajatukset kesän mukana uusille leveleille. Uimiseen. Jopa tavanomaisesta poikkeavaan puuhasteluun. Ja haahuiluun kamera kädessä mitä uskomattomimpiin aikoihin. Oletteko koskaan päässet kuulemaan satakielen laulua? Nyt sekin on kirjattava koettuihin konserttielämyksiin.

Kävely vihreällä ruohomatolla avojaloin on tunne joka kannattaa kokea. Tuoksut jotka kuljettavat ja äänet jotka virkistävät. Miten ihanana palautuikaan mieleen pääskysen liverrys? Eipä sitten pidä ihmetellä inspistä, joka laittoi allekirjoittaneen siivoamaan mökin n.s. navetan. Kaikki roippeet vaan rennolla käsiotteella ulos ja hämähäkin seittejä huiskalla keräilemään. Jopa hymy huulessa.

Tästä oli tulossa perhoskesä. Yhden päivän aikana pihamaalta bongatut sen seitsemän sorttia perhosta. Edes se ei haitannut, että valokuvista tuli plurreja, riitti tunne; perhoset ovat täällä. Ja ne sadat möttiäiset jotka kilpaa hyrisivät isoissa kukkivissa puissa. Ja omenapuiden kauneus! Onkohan se merkkinä kypsään ikään ehtimisestä, että kauneus vaikuttaa niin voimakkaasti mieleen ja sieluun. Olo on haltioitunut.

 Lämpöasteiden kivuttua yhä korkeammalle ja vaatteiden sen ansiosta pikkuhiljaa vähentyneen, oli pakko tehdä nopea kauppakierros kaupungissa. Miksihän kesävaatteet talvikorjussa aina pienenevät? Kevyttä ja vilpoisaa mahdollisimman nopeasti oli kauppalistalla. Itsensä näkeminen sovituskopin ahtaudessa, edestä ja takaa vaikutti ultranopeaan ostopäätökseen. Joko nyt, kyseli naskartelija hämmästyneenä kun määrätietoisesti marssin mekko käsivarrella kassalle. Hymyilin Mona-Lisamaisesti, ja kerrankin pidin visusti näkymän peilissä omana tietonani. (Niin kuin se hänelle vieras olisi.)

Jopa uiminen ehti tulla tutuksi. Vesi lämpeni. Uintikerrat lisääntyivät. Onni ja Auvo olivat tulleet kylään?

Kun vuorokauden mittaan lämpöasteet hulahtivat alas, ei ole uskoa silmiään, tunteitaan kyllä. Villasukat jalassa näpyttelen täällä tietsikallani ja mietin; kuvittelinko sen kaiken, lämmön kesäfiiliksen ja auringon?

Mielikuvitustako kaikki, intiaanikesä paljaine varpaineen? Tomaatit värjöttelevät nyt kasvihuoneessa ja niiden olisi isompi vilu jos ne tietäisivät että plusasteita on vain neljä.


Ystäväni, mitä sinulle kuuluu?

Pääskysestä ei päivääkään.

Valo ja lämpö tekevät sen yhdessä. Niiden yhteisvaikutuksesta käynnistymme kukin omaan tahtiin kevääseemme. Osan se vie harrastusten pariin. Kun osa laulaa, "kaikki paitsi purjehdus on turhaa" toisten mielestä ilman puutarhaa elämä on kuin talo ilman aitan polulla astelevaa emäntää. Onneksi mikään instanssi ei päätä mieltymyksistämme, vaan saamme muodostaa elämästämme oman näköisen. Kuvittelijastakin kuoriutuu n.s. kunnon ihminen siinä mielessä, että kevät nostaa minut sohvaperunan roolista ruohon leikkuun suloiseen maailmaan. Siinä samalla tutustuu satoihin öttiäisiin, jotka tunkevat sisään silmistä, nenän reiistä ja suusta jos erehtyy sitä auki pitämään. No tämän viikkoinen kuntoutus ruohonleikkurin avulla on ohi. Villasukka-ajat ovat hetkeksi takana päin ja tarkkailija minussa on valpastunut. Seuraavassa kuvasarja viime viikon kohtaamisista. Toiset tapahtuivat yllättäen kuten,

nostaessani kameran linssin kohti katolla huilivaa pääskystä, se nousi siivilleen ja ihmeen kaupalla sain siitä kuvan lennossa, lennosta. "Pääskysestä ei päivääkään" sanoo vanha sananlasku, ja oikeassahan se on. Nämä helteet ovat kuorineet Kuvittelijankin vaatevaraston minimiin. Niin sitä luulisi useimmille meistä käyvän tällä helteellä. Mutta ei,

meillä kesään matkaavilla oli sama suunta. Heillä vain oli kiireempi kuin meillä. Kahdeksan motoristia istui "harrikoidensa" päällä rennosti ja silmiini jäi viimeisen vasemmalla, lippu selässä. Tuli jotenkin niin juhlallinen olo.

Myös luonto kiirehtii. Nyt kun lämpöä ja valoa on tarjolla, alkavat kukatkin kilpailla nopeudesta toistensa kanssa. Rentukat, nuo rantojen keltaiset kukkivat olivat avautuneet ja katiskoilla ollessamme näimme toinen toistaan komeampia keltaisia mättäitä koristamassa rantamaita.

Mökillä kasvihuone valmistui ja ensimmäiset tomaatit pääsivät iltapäivällä uuteen kotiin. Salaatit ja muut lillukan siemenet pääsi multaan. Jäämme odottamaan ensimmäisiä sirkkalehtiä viimeksi mainituilta.

Järvi peilaa edelleen taivaan värejä. Jos satuitte olemaan lauantai-iltana kuulolla, veteen loiskahti suorin vartaloin kirjoittaja joka sivumennen sanottuna päästi hyytävän karjaisun veden vilvoittavan vaikutuksen ansiosta. Talviturkki on veks ja näin voi virallisestikin sanoa kesän alkaneeksi.

Ihmetteli sitä ääntä varmaan lokkikin, kun ei pystynyt vastaamaan kesäviestiini. Toivon kaikille lukijoilleni auvoisaa kesää!