"Oi Suomi katso sinun päiväs koittaa.."

Liikuttunut. Haltioitunut. Lämmennyt. Innostunut. Kyynelehtinyt. Muistoista rikastunut.

Joulun alla kyyneleet tuppaavat olemaan tavallista herkemmässä. Paikoissa joissa muistellaan, omat muistot tulevat ja lataavat herkkyyskertoimet uusiin ulottuvuuksiin. On aika kyynelten tulla. Nämä kyyneleet ovat ilon ja onnen kyyneleitä.

Meillä on itsenäinen isänmaa. 
Vietin itsenäisyyspäivää Tampere-talolla niin kuin monet muutkin, tosin villasukkani ei tipsutelleet punaista mattoa pitkin. Istuin kotiaitiossa, ja seurasin kättelijöiden loputonta virtaa. Ja opin paljon pukuetiketeistä, muodista, juhlaruuista ja sen sellaisesta. Kuvittelija  siirtää edelliset tiedot taka-alalle ja satsaa tunteen määrään ja laatuun. Ja olihan sitä tarjolla. Lahjaksi saatu konsertti. Jopa Naskartelija, joka ei yleensä kättely eikä pukukoodiseremoniaa seuraa istahti viereeni konserttia katsomaan.

Musiikki, laulut, kuvat luonnosta, runot, tekstit sekä Tampere- talon upeat puitteet tarjosivat yltäkylläisen nautinnon. Paikalla olleet, toimittajien haastattelemat vieraat kertoivat olleensa liikuttuneita konsertin monipuolisesta annista.
Tunteita nostattava esitys sai ansiokkaan päätöksen Finlandiasta. Eniten kosketti juhlissa olevien kunniavieraiden, sodan veteraanien, kasvoilta luetut liikutuksen merkit.

Minun kosketukseni sotaan on kirjojen ja vierailta kuultujen tarinoiden varassa, sillä isä ei sodasta koskaan suostunut kotona puhumaan. Vanhempieni lauseiden välistä poimin sen tiedon joka sai minut pelokkaana kysymään isältäni; jos sota vielä joskus tulee, joudutko sinä sinne uudelleen. Isä huokaisee ja vastaa, korkeintaan tykin piipun krassiksi. En ihan täysin ymmärtänyt vastausta silloin, mutta jälkeenpäin olen monesti miettinyt vastauksen sisältöä.


Maan korvessa kulkevi lapsosen tie...