Jäällä

Taas on aika 'Missus Puntarpään' kaivaa vaaka kaapin alta, vuorossa on jokaviikkoinen punnitus. Korviahuumaavaa ilonhuutoa ei kuulu, sillä digitaalivaaka on lahjomaton, se kertoo omaa korutonta kieltään. Eikä vaa'an lukemaa voi muuttaa asentoa vaihtamalla.  Miinus kaksisataa grammaa kahdessa viikossa on peräti vähän. Painonhallinnassani taitaa olla vuoto. Olenko tiedostanut todellisen ongelman: Tiedän metabolisen oireyhtymän.. Olen sisäistänyt dieetin. Olen lisännyt liikuntaa, no ainakin hieman, joitakin ongelmakohtia tosin on. En liiku pakkasella. Enkä lumisateessa. En hiihdä. Voimistelukin on jäänyt väliin. Ongelma siis löytyi, en ole sisäistänyt liikkumisen tärkeyttä. Endorfiinit on hakusessa. Jos joku nyt löytää ne hukassa olevat endorfiinini, voisitko ystävällisesti palauttaa ne Kuvittelijan postilaatikkoon? 

Toisaalta taas, aurinko voi paljastaa salatun toiveen varjona hangelle.

Olen yrittänyt oppia kehonhallintaani tarvittavaa nöyryyttä. Elämäntapaoppaita en tosin enää lue, sillä ne alkoivat ahdistaa minua. Kuuntelen enempi naskartelijaa, mutta hänenkin mielestään seinähirren suuntainen makuuni vain väsyttää minua. Otan siis oppia luonnosta.

Todistettavasti minut on nähty liikkumassa sunnuntaina. Aurinko, tuo iloinen veitikka saapui ikkunani taakse ja houkutteli minut järvenjää-kävelylle. Se on ainoa liikuntamuoto jota suorastaan rakastan. Pakkanen ja tuuli, nuo reipashenkiset kaverukset, ne kyllä löytävät aukkopaikan vaatevarustelustani. Toppaa ylä ja alapäässä. Joutsenkaulaa verhoaa villainen huivi ja päässä keikkuu kaksinkertainen myssy. Silti tuuli puhaltaa suoraan päin näköä ja saa minut muuttamaan suuntaa saaren suojaisaan poukamaan.

Leikki on lapsen työtä, niin sanotaan, sillä Kuvittelija leikkii myös usein, varsinkin silloin kun hän luulee olevansa yksin.

Jäälle on satanut noin viisi senttiä lunta. Kävely sujuu kohtalaisesti ja pulssi alkaa mukavasti pompotella. Ihailen aurinkoa joka paistaa ja samalla heilutan kuulle joka vilkkuu pikkusaaren takaa. Voiko olla totta, että noin kolmen kuukauden kuluttua soutelen samoilla vesillä, eikä pakkasesta ole silloin tietoakaan.

Puut kilpailevat keskenään kauneimman koristeen tittelistä. Minä, lapsenmielinen kun olen sanon niille kaikille: Olette kaikki tavattoman kauniita.

Neljän maissa aurinko on pudottanut itsensä metsän tuntumaan. Sieltä se heittelee viimeiset tervehdyksensä vajoten nopeasti omalle radalleen, minulta piiloon. Talvisää muuttuu hetkessä viileämmäksi. Minäkin ryhdistäydyn, on kotiinlahdön aika.

Hyvää tätä viikkoa ystäväiseni!