Kokemuksia ruohonjuuritasolta

Makaan kapealla 'lavitsalla' ympärilläni häärivien ihmisten joukko. Kuuntelen kuin ulkopuolisena, kun minulle kerrotaan mitä minulle tehdään. Käsiini laitetaan nipsuja ja napsuja. Anestesialäkäri sujauttaa näppärästi suoneeni piikin, nyt tiedän, kohta mennään vauhdilla mikä-mikä-maahan. Vilkaisen katossa  olevaa valaisinta ja ehdin ajatella, olen saanut tässä näytelmässä roolin, jota en tule muistamaan kuin jälkeen päin kivun muodossa. Jälkeenpäin. "Nyt otan sinulta silmälasit pois ja saat hengähtää muutaman kerran oikein syvään." Aina minulle tapahtuu sama juttu, yritän taistella nukahtamista vastaan, mutta kuulen ainoastaan muutaman sanan ja sitten filmini sammuu. Syvyyspsykologiaan perehtynyt voisi analysoida johtuuko uneenpääsyvaikeuteni juuri tästä vastaan hangoittelemisesta. Pelkään joutua tilaan, jossa en voi hallita itseäni.

Heräämössä tunnen, miten verenpainettani mittaava laite kiristää ja löysentää mansettia aina tasaisin väliajoin. Ystävälliset ja ahkerat hoitajat käyvät kyselemässä vointiani. Jo kotona olin päättänyt olla leikkimättä reipasta ja uskoa lujasti länsimaiseen lääketieteeseen. Särkylääkkeitä otin annettaessa, sillä en pitänyt erityisesti vatsastani tulvivista signaaleista.

Olen superonnekas, saan yhden hengen huoneen. Näin ollen saan käännellä itseäni sängyssä naapurista välittämättä. Ensimmäinen vessareissu kaataa horisonttini Pisan malliin, ja pahoinvointiaalto yllätti minut. Toinen reissu sujui jo ongelmitta ja itsenäisesti.
Seuraavana päivänä minut kotiutetaan. Leikannut lääkäri tulee aamulla tervehtimään ja kyselemään vointiani. Hän on väsyneen näköinen. Pidän hänen katseestaan, se on lempeä. Hän on päivätyönsä jälkeen jäänyt vielä yöpäivystäjäksi. Kun kommentoin asiantilaa hän sanoo, onneksi se ei tule usein.

Päivällä olen pukenut omat vaatteet päälleni ja soittanut kotiin kyydin toivossa. Lähtiessäni sairaalasta kuljen samoja käytäviä ja vilkaisen Leiko-kyltin alle johtavaan suuntaan. Kuinka moni pelosta pamppaileva ihmissydän onkaan kulkenut kyltin alta ja laillani pelännyt? Mihin vertaisin nukutuspelkoani, totta tosiaan lentopelkooni, joka on melkoisen megalomaaninen. Ainakin tähän asti ovat pelkoni molemmista olleet turhia. Leikkauksesta toipuminen lisääntyy päivä päivältä, ja lentokoneesta laskeuduttuani vietän aikaa lämpimässä loman kaltaisissa olosuhteissa. Mitä siis pelkään?

Tämä on kiitos kaikille niille lämpimille ja sydämellisille ihmisille jotka kohtasin tämän laparoskooppisen leikkauksen eri vaiheissa, alkaen Sirkusta, halaus ja lämmin kiitos!