Jäljistä päätellen...

Liikkuessani talvisessa luonnossa, en voi välttyä satojen jälkien näkemiseltä. Oravan, jäniksen ja hirven jäljet olen jo oppinut tuntemaan. Lukemattomien pikkupiipertäjien kohdalla menee sormi suuhun, eikä päätteessä näy tunnistamisen valoa. Keskiviikkoinen haahuilu järven jäällä kameran kanssa, päivitti minut erilaisten jälkien pohdintaan. Reittini alkoi pihamaalta. Omenapuun juurella oli käynyt isompikin vilske jäljistä päätellen.

Oravan jäljet kuvasta on helppo tunnistaa, mutta pikkuinen piipertäjä joka jätti jälkeensä kapean  telaketjun vanan, jäi minulle arvoitukseksi. Jäljet selittyvät lintujen ruokintapaikan läheisyydellä.

Jäällä meitä odotti harvemmin nähty yllätys. Näkymä oli kuin valkoisten jääkukkien parvi olisi lehahtanut alas pilvistä meitä ilahduttamaan. Monenmuotoisia valkoisia uskomattoman kauniisti piirtyneitä jääkukkia tuhansia ja taas tuhansia peitti jään miltei kokonaan. Kun auringon kiekko kipusi taivaanrannan yläpuolelle valaisten kukat säteillään näkymä muuttui satumaiseksi. Joistakin suunnista lumikukat näyttivät juuri jään päälle pysähtyneiltä perhosilta. Nämä jäljet jäivät minun sieluuni muistuttamaan ihmislasta tämän uskomattoman maailmamme kauneudesta.

Näitä jälkiä me oikeastaan saavuimme katsomaan. Jo monena talvena järven jäätyessä, saattaa niiden rannoilta löytää tuulen ja pakkasen yhteistyönä valmistamia jääpuikkoja. Jäisiä urkuja löysimme nyt, mutta vain harvoja paikoista johon auringon säteet osuivat. "Soisi tuulet, niin kuin urut, kuljettaisi kauas suuret surut.." tai jotakin siihen suuntaan hyräilin, kun suunnistin jäällä kohti uusia jälkiä.

Jos talven törröttäjiin törmää paikassa, missä valon säteet parahultaisesti kohdistuvat niihin, eipä katso aikaa ei paikkaa, kun meikäläinen taipuu monelle mutkalle parhaan kuvakulman löytämiseksi. Jotakin opin tynkääkin saa mukaansa näitä ihanuksia katsoessa Se mikä syksyn hämärässä näytti harmaalta ja kuolleelta saa auringon valossa uuden olomuodon. Valo paljastaa todellisen luonteen, törröttäjissäkin.

Pihamaalle saavuttuani iloitsen muutamista punatulkuista, jotka puhelevat toisilleen puiden oksilla. Tietysti pidän sen verran ääntä, että tulkut lennähtävät pakoon. Mielelläni olisin niitä vielä lisää halunnut katsella. Kovin, kovin arkoja ovat nämä ruokailevat ystävämme. Minulla on vielä paljon oppimista ohenteisesta kävelystä. Ystäväni lanseerasi tämän uuden sanan, kun ammoisina aikoina olimme karpaloita poimimassa upottavalla suolla. Silloin hädissäni taisin kiljaista, tänne uppoaa, johon hän vastasi; kävele ohenteisesti.
Hyvä neuvo. Jos haluat nähdä ihmeitä kävele ohenteisesti,(jälkiä jättämättä.)

Kotona sain ikkunasta kohdata näyn, jota en itse asiassa olisi halunnut kohdata. Sinitiaisen jäljet päättyivät tähän. Haukka vietti lounastaukoaan melko rauhallisesti, mutta kameran sulkimen ääni sai linnun havahtumaan ja viimein lentämään pois saalis suussaan. Tätä elämä luonnossa on, sen vaan tuppaa unohtamaan kun harvemmin sattuu saalistuspaikalle, ellei Avaraa luontoa seuraa. Ja haukalla on haukan luonto.

Illalla tarkkaillessani päivän kuvasaldoa, aloin miettiä millaisia jälkiä minä jätän tämän maan kamaralle. Jos ajattelen konkreettisesti, en roskaa, mutta jätänkö jälkeeni loukkaavia sanoja joista jää paljon pahempi jälki lähimmäisen mieleen kun roskasta. Toivon, etten ainakaan tietoisesti sitä tee.
Siinäpä hyvä päätös alkavalle vuodelle: Kuvittelija pyrkii eroon sanaroskaamisesta. Pitäisikö lopettaa sanoilla bloggaaminen? Näissä mietteissä edetään tähän päivään.