Tarvitseeko tyhjä lato katon?

Kauneus on katsojan silmissä.
Tätä niin kuin montaa muutakin usein kuultua sanapartta olen mielessäni pyöritellyt. Pyöritellyt ainakin silloin, kun valokuvaamisen voima saa minut jälkeenpäin ihmettelemään ja kysymään itseltäni; mikä minua tässä kohteessa viehättää. Olimme tulossa mökiltä ja yhtäkkiä Naskartelija päätti pysähtyä ajaen auton tien sivuun. Vanha ja joka suuntaan vinksallaan oleva hirsirakenteinen suuli oli kiinnittänyt huomiomme lähes samanaikaisesti.

Hämärtyvässä illassa, rakennus veti puoleensa magneetin tavoin. Kuin vanhan soittimen säröilevä ääni  rakennus kosketti minussa nuoruusmuistoja. Muistot saapuivat kaukaa ja toivat nenääni kuivan heinän tuoksun. Olin jälleen lapsi. Oli kesä. Ja isä ajoi hevosella isoa heinäkuormaa saapuen ladon eteen. Kohta oviaukko peittyi vauhdilla latoon työnnetyistä heinistä, hangojen avulla siirretyt  heinät siirtyivät tottuneesti heinäpinkan päälle, ja minun tehtäviini kuului sotkea heinät tiiviisti, että mahdollisimman paljon heinää mahtuisi pieneen latoon. Oli kuuma. Jokaisen kuorman välissä isä suolasi heinät, heittäen useita kourallisia karkeaa suolaa heinien joukkoon. Joskus sain suolanrakeen suuhuni. Heinät pistelivät joka paikkaan ja lopuksi pää osui kattonauloihin kun päivä alkoi olla illassa.

Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa.

Tätä taitoa en ole vanhempana tarvinnut. (Taitaisinko vielä heinän sotkemisen salat, luulen niin, sillä ainakin painovoima olisi puolellani heiniä sulloessa.) Aikuistuessani ajattelin jättää taakseni ne lukemattomat askareet, mihin vanhampani minut laittoivat, sillä harmi oli päällimmäinen tunteeni lapsena, kun konttasin lanttumaata peraten ja naapurin tytöt ja pojat pyöräilivät kilvan uimaan ja muihin kesäleikkeihin huudellen minulle iloisena tervehdyksiään.

Ei tyhjä lato kattoo tarvitse.En tiedä tarvitsisiko minun latoni "katon" mutta joitakin viisauden hippusia tarttui minuunkin, kaikesta huolimatta. Sananlaskuilla ahkeruuten kasvatettu, ei niin vain pääse eroon kasvatusohjeistaan. Sillä,

ei oo koiraa karvoihin katsomista, sanoi äitini ja sitä kuusta kuuleminen jonka juurella asunto.

 

  

Ei lämmin luita riko, eikä vilu vaivoja vähennä. 

 Asunnot olivat hyvin ilmastoituja, eikä home-ongelmaa ollut kuin mehuissa ja leivässä, josta se näppärästi vuoltiin pois. Home paransi laulunääntä, minulle sanottiin ja miksen olisi siihen uskonut, olinhan yhdeksän laulaja koulussa.

Kuvaaminen avaa tien muistoihin, tien jonka joskus luulee kokonaan tukkeutuneen. Polku avautuu tavalla, josta saa kiitollisen mielen. Aikoinaan omia lapsia kasvattaessani opin, että se joka eniten 'kasvoi' ei ollut lapsi. Jälki viisastuneena ajattelee; nyt osaisin kaiken paremmin, mutta tosiasia on että vain naapurin lapset on helpompia kasvattaa.

Kuvittelija kysyykin nyt, onko sinua kasvatettu sananparsien viisauksilla?