Kuvittelijan nyt hetki.

On olemassa vain NYT-hetki, sen olen monta kertaa Kuvittelijan poluillani havainnut. 
Myös aavistuksenomaisen etukäteistunteen olen itsestäni löytänyt. Jos en noudata sisäistä ääntäni joka kehoittaa ottamaan kameran mukaan, tulen hyvin pian havaitsemaan miten oikeassa ääni on. Perjantaiaamuna olin varannut itselleni ajan kampaajalle ja samanaikaisesti koin otappa- kamera- mukaasi-tunteen. Katsoin ulos ikkunasta ja havaitsin alati tihentyvän lumisateen, jonka johdosta päättelin, mitäpä kuvattavaa tuolla harmaudessa voisi olla? Kamera jäi kotiin. Matkani varrelle osuu mainio hiihtolatu joka kiemurtelee tien läheisyydessä ja sallii hiihtäjille upeat sivakointimahdollisuudet. Mistä olisin voinut tietää, että juuri sinä nimenomaisena aamuna oli ala-asteen oppilaiden hiihtokilpailut. Kun kipusin tien vartta mäen päälle samanaikaisesti kuului lähtöpamaus ja yhteislähdössä säntäsi ladulle runsas ja värikäs oppilaiden suma. Minulla olisi ollut mitä mainion tilaisuus kuvata mäen päältä vastaani ladulla luistelutekniikalla hiihtäviä lapsia.
Lumisade teki näkymästä niin kauniin, että kyynel sujahti silmiini menetetystä kuvausmahdollisuudesta.

Seisoin sijoillani ja katsoin ensimmäisenä ohihiihtäviä koululaisia. Taitavia olivat kärjessä hiihtäjät, tekniikka oli hallussa ja voimaa oli kuin vähäisessä kylässä, eikä kestänyt kauaakaan kun nopeasti hiihtävien etumatka teki joukkoon ison raon. Seuratessani viimeistä hiihtäjää koin alati voimistuvan samaistumisen tunteen. Tunsin veren maun suussani, sydämen voimakkaan sykkeen ja taakse lipsuvat sukset viimeistelivät tunteen vahvaksi osaksi minua. Vieläköhän lapsia pakkohiihdätetään hiihtokilpailussa, ajattelin. Kaikkihan me olemme omalla tavallamme lahjakkaita. Jotkut hiihtävät lujaa, toiset laulavat paremmin, jotkut osaavat kannustaa ja kaikkia meitä tarvitaan.

On sunnuntaiaamu. Pakkasta mittarissa -26 ja aurinko mollottaa kirkkaana taivaalla. Nopeasti repunpakkaamishommiin ja liikkeelle, sillä viides lenkki järven yli odottaa. Kävely sujui leppoisasti aurinkoisessa säässä. Matkan tarkistettu pituus 17 kilometriä tuntui loppumatkalla koko kropassa. Jäällä oli vain vähäsen lunta huolimatta useista lumisateista ja joissakin kohdissa lumi oli pakkautunut polanteiksi joka kannatti paksummankin tyttösen. Taivas kirkkaansinisine holveineen kaartui yllämme ja alkumatkassa emme havainneet ainuttakaan pilvenhattaraa. Lokit olivat saapuneet järven selälle. Ne kaartelivat taivaan sinessä ja valoa vasten näyttivät valkoisilta kokonaan. Olimme näkevinämme kotkan, ja korpit variksien kanssa pitivät huolta musiikillisesta annista.

Ennen järven ylitystä tuuli ajoi pilvet taivaalle. Muutamat valkoiset hattarat leijuivat taivaan kannella. Auringon lämmittäessä kasvojamme tunsimme pakkasen menneen persiilleen. Kahvitauon aikana saattoi jo tehdä havaintoja keväästä. Puun juurilla keväästä kertovat pyöreät syvänteet. Räystäistä tippui vesi etelän puolella. Linnut kävivät jo kurkkimassa pönttöihin ja tikka hakkasi niin tutunomaisesti kuollutta keloa.

 Kyllä maailmassa kauneutta on. Ja ihanaa on se, että ilmaista kaikki tyynni. Mitä silmä näkee, mitä korva kuulee.

Aurinkoista viikon alkua kaikki tutut ja tuntemattomat bloggaajat!