Muisti on ihmeellinen asia

Muisti on ihmeellinen asia. Viime päivinä olen mietiskellyt mistä sekin johtuu, että jotkut tapahtumat muistaa kristallinkirkkaasti, ja toisten asioiden tuoreeksi saattaminen ei tahdo onnistua edes auttamallakaan.

Entiset rippikoulunuoret kokoon kutsunut pappi juonsi tapahtumarikkaan kohtaamisen ja jakoi kullekin osansa muistelemisessa. Ja niin kuin elämässä yleensä, puheliaat kertoivat monisanaisesti sen, mistä hiljaisimmat selvisivät muutamalla lauseella. Koulutus, ura, avioliitto, lapset, ero, sairaus, siinä osasia eletystä elämästä, elämästä, jota jokainen käsitteli omalla tavallaan. Missä toinen vaikeni, toinen 'laski n.s. laulellen vesiä'. Tuttujen kasvojen tunnistaminen otti oman aikansa. Jotkut taas, niin minusta tuntui, eivät olleet muuttuneet ollenkaan. Ryppyjä ei laskettu, elämän ryppyjä muisteltiin hyvässä hengessä. Yhteinen valokuva tulee vielä moneen kertaan katsotuksi, kun sen aikanaan saan.

Sitten asiasta kuudenteen muistin höttöistä aasinsiltaa pitkin. Kirjahyllyn järjesteleminen sai jäädä hetkeksi, kun tartuin hyllyn päällä makaavaan nukkeen. Muisti virkistyi hetkessä. Nukke. Olin ehkä yksitoistavuotias kun isosisko antoi minulle elämäni ensimmäisen silmänsä avaavan ja sulkevan nuken. Se oli Nukke isolla alkukirjaimella. Nukella oli kiharat ruskeat hiukset, iho hehkuvan heleä ja vieno puna läikehti sen kasvoilla, mutta ihmeellisintä oli silmät. Pitkät kaarevat ripset räpsähtivät joka kerran kun käänsin nukkea. Nukke oli puettu ohueen harsomaiseen mekkoon ja pitsiä tietysti oli helmassa ja hihansuissa. Nukkeni oli niin hieno, että tuskin maltoin leikkiä sillä. Mutta se oli minun ja aina joskus otin sen kaapin päältä ja katselin sitä ihaillen.

Kerran kotiin tullessani huomasin, että nukke istui kummallisessa asennossa kaapin päällä. Ja kun otin sen käteeni, siltä irtosivat jalat. Minun nukkeni oli annettu naapurin lasten leikkeihin. Se oli mennyt rikki. Muistan itkeneeni katkerasti, kun huomasin ettei jalkoja voinut enää korjata. Minua nuhdeltiin, ei niin ison tytön pitänyt enää itkeä vollottaa.

Aika kului. Tyttö kasvoi ja nukke unohtui. Kunnes viimein harrastepiirissämme toin julki toteumattoman toiveeni, olisipa kiva saada vanha nukke korjattavaksi. Mutta mistä löytyisi sopiva? Aina ajan tasalla oleva opettajamme toi minulle sellaisen. Saat tämän, hän sanoi ja antoi minulle jo parhaat päivänsä nähneen, kaastuneen ja repaleisen nuken. Aloin välittömästi toimeen. Ystäväni meikkasi kasvot minun väkertäessä uutta vartaloa, jalkoja ja käsiä. Vaatteiden suunnittelu olikin jo helppo nakki ja nukke sai valmistuessaan nimen Estelle. Nuken korjaaminen poisti arven sen pienen tytön sydämestä. Jalat saadessaan tuntui kuin nukke olisi kiittänyt minua. Kasvojen rosoisuuden korjaaminen, niin yhtä omistajan kanssa, olisi ollut suorastaan kardinaalirike. Näin me vanhat tytöt katsomme toisiamme. Ja minä muistan. Muisti on todella ihmeellinen asia.