Mustarastas laulaa

"Levolle lasken Luojani
armias ole suojani,
jos sijaltain en nousisi
taivaaseen ota tykösi."

Siunauskappeli on pieni, asetumme vasemmalle puolelle istumaan. Puinen arkku on nostettu alttarille ja sen päälle on asetettu kaunis muutaman kukan asetelma. Lähiomaiset, isosyssi perhekuntineen istuvat oikealla edessä. Katselen heitä ja tunnen syvää liikutusta. Musiikki soi ja tilaisuus alkaa. Miten pappi osaakaan asettaa sanansa taitavasti peräkkäin. Mieleeni jäävät sanat vainajasta joka osoitti rakkauttaan käsiensä välityksellä. Kappelin täyttää harras miltei pyhän tuntu ja koskettava hartioita vavisuttava suru?

Arkun jäljessä kävelemme hautausmaalle. Aurinko tulee esiin ja peipposet laulavat puissa kauniisti, lohduttavasti, kuin antaen välähdyksen tulevasta, joka meiltä jokaiselta on salassa.

Muistotilaisuus seurakuntakodilla on kaunis ja koruton. Sellaiseksi arvelen lähtijän tilaisuuden halunneen. Syömme, laulamme virsiä ja kuuntelemme tarkkaavina tyttären muistopuheen isästään. Siinä on kaikki, ei mitään liikaa, yhdessä mietittyjä elämän vaiheita ja lastenlasten muistuma kalan ja lättyjen syönnistä isovanhempien luona.

"Olen polkuni päässä
tuhansistani erään
ja niitä on täynnä maa."

Kohtaamisia. Halauksia. Hymyjä kyynelten läpi. Elämä jatkuu, sen on jatkuttava vaikka miltä tuntuisi.
Halaan viimeiseksi isosyssiä. Kun suljen ulko-oven näen vilaukselta kun hän jää seisomaan eteiseen. Pieni, sitkeä isosyssi on minulle niin rakas.

"Lämmössä armon auringon
jo linnut visertää,
vaan sitten suvi aina on,
kun matka taakse jää."