Valokuvatorstain

                              327. haaste on "kivi kivessä"

                              Täältä voit katsoa lisää kuvia aiheesta

Vihreä, vihreämpi, vihrein

Nyt se on täällä, kevät.
Pysyäkseen sen vauhdissa pitää olla reipas. Jokainen aamu tuo jotain uutta iloksi silmille ja korville. Eilinen käynti mökillä alkoi vallan hupaisasti. Jänis lähti juoksemaan metsätietä edellämme puikkelehtien ja hyppien puolelta toiselle. Kevättä tuntui olevan jänöllä rinnassa ja kerrankin annoin kameran olla rauhassa ja tunsin katselemisen iloa. Tienvarren koivut hohtivat limeä valoa ja olo oli kuin satumaassa.

 Perillä huomasin, että ruohonleikkuuajot ovat alkamassa. Asiasta puhuessani käytin sanaa saa, johon Naskartelija tarkensi, saa vai pitää. Nyt olin niin kevään lumoissa, että ruohonleikkuukin putkahti plusmerkkisten asioiden listalle. Onhan se hyvää, joskin pakollista kuntoilua ainakin loppukesästä.

 Lintupöntön tuntumassa käytiin kovaa omistusoikeus-sirkutusta pöntön oikeasta omistajasta. Tiesin, että sinitiainen oli perustanut perheen sinne ja nyt kirjosieppojen saavuttua omistamisesta käytiin kovaa suukopua.

Omenapuun oksa tarjosi mainion paikan pöntönvaltaamisyrityksille. Ja tekstiä tuli solkenaan.

Toisinaan käännettiin selkä ja oltiin kuin ei kiinnostaisi tippaakaan koko hautomoajatus. Tuuli pahalteli keväisen viimaisesti länneltä ja katiskat jäi kokematta juuri siitä syystä. Ei huvittanut lähteä keikkumaan kivelle edes kala-aterian toivossa. Koivukin ihmetteli kevään voimaa, juuri putkahtaneet lehdet oli tuuli riipiä mennessään.

Vadelman lehdet paistattelivat päivää auringossa ja tuulelta suojassa. Enteileekö tämä runsasta metsävadelmasatoa. Toisaalta taas, viime yönä pakkanen kävi muutaman asteen miinuksen puolella. Mustikan kukkiminen näkyi paikoitellen olevan alkamassa. Saapas nähdä kuinka käy?

Istuksin hetken kuvaamassa voikukkaa ja hups ihan henkeä pidättäen kuvasin perhosta joka lennähti villasukkani varteen. Perhonen piti sukkani lilasta raidasta ja viihtyi siinä tovin. Hetkissä voi joskus olla koko elämä.

Kuvittelija rakastaa kevättä. Keväästä saan aina voimaa, se auttaa minua katsomaan ympärilleni ja iloitsemaan kaikesta kauniista mitä luonto lapselleen antaa.
Kiitos myötäelämisestä! Olette niin ihania kaikki. Kiitos!


Nyt kannattaa herätä varhain aamulla lintujen lauluun, se on parasta konserttia ikinä. Mikä sinun mielestäsi on parasta keväässä?

"Levolle lasken Luojani
armias ole suojani,
jos sijaltain en nousisi
taivaaseen ota tykösi."

Siunauskappeli on pieni, asetumme vasemmalle puolelle istumaan. Puinen arkku on nostettu alttarille ja sen päälle on asetettu kaunis muutaman kukan asetelma. Lähiomaiset, isosyssi perhekuntineen istuvat oikealla edessä. Katselen heitä ja tunnen syvää liikutusta. Musiikki soi ja tilaisuus alkaa. Miten pappi osaakaan asettaa sanansa taitavasti peräkkäin. Mieleeni jäävät sanat vainajasta joka osoitti rakkauttaan käsiensä välityksellä. Kappelin täyttää harras miltei pyhän tuntu ja koskettava hartioita vavisuttava suru?

Arkun jäljessä kävelemme hautausmaalle. Aurinko tulee esiin ja peipposet laulavat puissa kauniisti, lohduttavasti, kuin antaen välähdyksen tulevasta, joka meiltä jokaiselta on salassa.

Muistotilaisuus seurakuntakodilla on kaunis ja koruton. Sellaiseksi arvelen lähtijän tilaisuuden halunneen. Syömme, laulamme virsiä ja kuuntelemme tarkkaavina tyttären muistopuheen isästään. Siinä on kaikki, ei mitään liikaa, yhdessä mietittyjä elämän vaiheita ja lastenlasten muistuma kalan ja lättyjen syönnistä isovanhempien luona.

"Olen polkuni päässä
tuhansistani erään
ja niitä on täynnä maa."

Kohtaamisia. Halauksia. Hymyjä kyynelten läpi. Elämä jatkuu, sen on jatkuttava vaikka miltä tuntuisi.
Halaan viimeiseksi isosyssiä. Kun suljen ulko-oven näen vilaukselta kun hän jää seisomaan eteiseen. Pieni, sitkeä isosyssi on minulle niin rakas.

"Lämmössä armon auringon
jo linnut visertää,
vaan sitten suvi aina on,
kun matka taakse jää."

Mistä saisi potkua?

Joinakin päivinä sitä kaipaa enemmän. Olo on herätessä nahkea ja sänkykin vetää puoleensa. Ajatus kulkee tahmeasti jos ollenkaan. Pitäisi saada potkua. Toisinaan potku virittyy ilman isompia pähkäilyjä, silloin on odotettavissa kivaa tekemistä tai lähtö jonnekin kiinnostavaan paikkaan. Eilen minulla oli potkupäivä. Me, kolmen naisen company suunnistimme lähellä olevan pikkukylän lankakauppaan. Ei niin, että lankoja kukaan meistä olisi erityisesti tarvinnut, ei, vaan suusta suuhun kulkenut tieto kutkutti lähtemään; kannattaa mennä, niin se tieto kertoi.
Mutkaisen tien ja 17 kilometrin jälkeen käännyimme kyltin nähtyämme vanhan koulun pihaan. Tämäkin kyläkoulu suljettiin kyläläisten lukemattomista toiveista ja vetoomuksista huolimatta.

Ulko-oven tutun näköiseen ripaan tartuttuani, alkoivat muistot kuljettaa. Pitkä eteisaula, tiheine naulakkoriveineen ja se tuoksu. Liitu ja koepapereiden rapina muistopolullani oli elävämpi kuin koskaan. Tunsin jopa laskennon kokeista tutun voimattoman hien ja pelon sisälläni, kun näin itseni pureksimasssa kynänpäätä tehtävään keskittyen.

Nykyhetkessä ei ollut lapsia, ei opettajia, ei hälinää, vaan muutama ihana piirustus eteisen seinällä. Ja lopulta käytävän päässä Liljan lankakauppa. Astuin sisään.

Kauniisti sisustettu kauppa ja ystävällinen tervetulotoivotus pyyhkäisi koulumuistot taka-alalle ja jalat alkoivat välittömästi kuljettaa minua. Olin myös täydellisesti unohtanut sen, ettei minulla ollut lankojen tarvetta. Tarve tulee näkemisestä. Tarve lisääntyy 35 prosentin alesta. Tarve kasvaa, kun vilkaisee kumppaneitaan jotka jo täyttävät omaa koriaan. Koria. Missä olivat ostoskorit?

Kun viimein selviämme kassalle langoinemme ja poskemme vielä hehkuvat ostamisen riemusta, kuiskaa ystäväni korvaani, tänne tullaan uudelleen. Summasin mielessäni; hyvän kauppiaan tunnistaa katseesta. Palvelualttiudesta. Tavasta neuvoa ja opastaa. Olimme valmiit lähtemään. Hyvää päivän jatkoa!

 Poikkesimme tietenkin Leväsjoen kyläkauppaan kahville ja possumunkeille. Vastaani tulvi uusi pläjäys muistoja sekä puheen, että pyykkinaruille kiinnitettyjen kaikkialta maailman turuilta kauppiaalle tulleiden postikorttien myötä. Olin saanut kerralla potkua päivääni.

Mistä sinä saat potkua omaasi?

Valokuvatorstain

326. haaste on virta

Lainaan E. Leinoa; levoton on virta ja vierivi laine....

Virta kuvina täällä.

Makrohaaste 146

Aiheena kattila, teemassa käsitellään samaa aihetta.

Pitihän minun ostaa parsakattila. Kaikilla itseään kunnioittavilla(?) ihmisillä on sellainen. Se etten ole koskaan keittänyt siinä parsaa, se on toinen juttu. Mutta jos tulee parsakattilatarkistus, minulla on se.

Huomasin kattilan kyljessä Pekka Puupää-housujeni heijastuksen. se toi minulle melkein yhtä hyvän mielen kuin kattilan ostaminen aikoinaan. Kattila on korkea ja kapea. Huolimatta nimeensä vihjaavasta käytöstä, olen käyttänyt sitä ahkerasti punajuuria keittäessäni. Sieltä ei punainen vesi pärsky hellalle.

Kattilan sisällä on kori, jolla on helppo nostaa keitetyt jutut pois vedestä jäähtymään. Teemakuvani kohteena on ahkerasti käytössä oleva parsa kattila.

Lisää kattiloita on täällä.

Kotiseutuni hoi, sulle hiljainen laulu soi....

Lapsi teki pikavisiitin kotiin, eikä halunnut nunnutella peiton alla.

Niinpä liikuimme paljon, koimme ja näimme paljon, taisimme saada raittiin ilman myrkytyksen.  Suunnittelimme tiukan 'ohmeljan' ja pitäydyimme siinä. Sillä tiedättehän, "hyvin suunniteltu on puoliksi tehty."

- Mökkeily ja kalastus
Katiskojen kokeminen on ohjelmanumero vailla vertaa. Menoksi.Tuulee niin että tuntuu. Kaikki vaatteet on laitettava päälle ja loput tuulen puolelle kainaloon. Ja kun ahven on uinut katiskaan, jäljelle jää enää kalan perkuu ja paistaminen, ei paha.

- Geokätköjen etsintä
Elähdyttää meissä kotiseututunteen vailla vertaa. Kätköt löytyvät yleensä näköalapaikoilta, kuljettavat meitä vesistöjen varsille, nähtyvyyksien äärelle ja vilkasliikenteisten teiden, tai siltojen tuntumaan.
Joskus saatamme löytää itsemme keskeltä metsää, jossa yli satavuotias puuvanhus kertoo hiljaisesti meille omaa tarinaansa.

-Saunominen ja syöminen
On vailla vertaa. Ruumis ja tuntuu että sielukin puhdistuu löylyn ja vihdan yhteistyön tuloksena. Raukeina ja puhtaina onkin mukava tallustella pöydän viereen ja nauttia kotona tehtyä herkkupitsaa. Nam.

-Kävely lintutorniin
Tuulee, mutta metsän suojassa on suht leppoista kulkea. Aurinkokin paistaa ja mieli on kutakuinkin auvoisa. Suon lintutornilla törmäämme lauantaina koko maassa järjestettävään Tornieen taistoon. Jo viiden aikaan tulleet, varhaisimmat bongalijat, tulevat meitä vastaan ja kertovat Lapin sirkku-parin olleen kaukaisimman bongatun vieraan muuttumatkallaan Lappia kohti.

-Kävely takaisin
Yht'äkkiä pohkeessani tuntuu viiltävä kipu. Olen saanut oikeaan jalkaani kiusallisen krampin ja vaellukseni sen jälkeen on vaivaista. Hetken kuluttua tiedän ettei minusta ole kävelijäksi. Hyväkuntoisin ottaa meistä irtioton ja suuntaa kotiin autoa hakemaan. Minä laahustan parkkipaikalle ja tunnen pilanneeni toisten luontoretken, vaikkei niin ole tapahtunutkaan. Mitä ihminen oikeastaan tunteilleenkaan voi?

-Autoajelu
Iltapäivällä suostun lähtemään auton painoksi yhdelle geokätköilyreitille. Kuvailen,  kun muut etsivät kätköjä ja lepäilen kontti ojossa auton takapenkillä. Kamerasilmäni kuvaa mielenkiintoisen näköistä kivistä tehtyä asumusta.

Virtaavaa vettä...ja...

ja lisää veden virtausta...

Taivastakaan unohtamatta. "Sama taivas yllä tämän maan..."

Maailmamme on oikeastaan tavattoman kaunis, näin keväälläkin.

Kurre odottaa meitä kotipihalla ja on jotenkin pelkäämättömän oloinen. Ehkä se tietää, että minun motoristiset kykyni on degeneroituneet...

Nauttikaa ulkoilemisesta ja avatkaa silmänne luonnon kauneudelle toivoo Kuvittelija ja nostaa jalkan sänkyyn lepäämään. Miten jalassa olevaa kramppia oikein kuuluisi hoitaa?