Valokuvamuistoja

Albumi on suorakaiteen muotoinen. Kellanruskeaan sävyttyneet kannet sitoo yhteen kierteisistä punotuista langoista solmittu tupsupäinen sidos. Olen saanut luvan katsoa albumia. Sivuja piti käännellä varoen, sillä ohjeistuksella istuin albumi sylissäni salin hetekaan. Albumia säilytettiin kotimme parhaassa huoneessa. Talven kylmillään pidetty huone heräsi kesällä eloon, sillä sen viidestä ikkunasta sisään tulviva valo, teki huoneesta valoisan. Verhot liehahtelivat kesätuulen voimasta ja ikkunoissa oleva hyttysverkko piti ötökät loitolla.

Albumin sivuja käännellessäni mietin, ketä nämä kaikki ihmiset oikein ovat? Ja miksi he kaikki ovat niin vakavan näköisiä? Mustavalkoisia kuvia elämän suurista käännekohdista, häistä, syntymäpäivistä, hautajaisista ja muutama kuva pikkuisista lapsista jotka istuivat totisina vanhempiensa sylissä. Katseet kohdistuvat kameraan pelokkaan, tai totisen oloisena.

Ensimmäinen albumini on muovikantinen, kannen abstraktit kuviot miellyttävät silmääni. Tarkalleen en muista milloin ostin ensimmäisen kameran, mutta koulukuvista ja lahjaksi ystäviltä saaduista nelikulmaisista mustavalkokuvista muodostuu ensimmäisen albumini sisältö. Mitään valintaa kuvista en tehnyt, aikajärjestyskään ei ole kohdillaan, mutta valokuvahistoriasta opin sen, että kerroin ketä kuva esittää ja joskus jopa ajan ja paikan.
Kuvaan ainoastaan ihmisiä. Ystäviä, sukulaisia ja naapureita. Innostus kuvaamiseen lisääntyy vuosi vuodelta. Vuosi vuodelta myös kamerat muuttuvat paremmiksi, omani ovat pokkareita, mutta hinnaltaan kalliimpia ja siten parempia, niin ajattelen. Kuvia teetän innokkaasti lisää, joskus tuplakuvin, sillä ystävät haluavat niitä itselleen. Albumien määrä lisääntyy sitä mukaa, kun kuvien otosta tulee jokapäiväistä. Ensimmäinen ns. kunnollinen kamerani on Minolta, kamera jonka kuvat ovat laadultaankin jo melko hyviä. Silloin alan tehdä valintaa kuvista. Otan vain omasta mielestäni parhaat ja loput joutaa roskiin.

Jossain vaiheessa kuvauskohde muuttuu ja kuvaamisen tahti hidastuu. Luontokuvat hiipivät kuin varkain mukaan ja pian huomaan kuvieni kohteen muuttuneen luontopainotteisiksi. Kun digikuvaamisen aika alkaa, muuttuu suhteeni kuvaamiseen lähes kokonaan. Pian opin, että kuvia voi ottaa lähes miten monta tahansa, sillä katsoakseen niitä, ei kuvien kehittäminen ole välttämätöntä. Kuvankäsittely rajaamisineen ja muine kikkoineen aukeaa vähin erin, niinpä ei horisonttienkaan tarvitse olla vaaksallaan, ellei taiteellinen näkemys sitä erityisesti vaadi.

Mitä on tapahtunut irtokuville ja albumeille? Ne makaavat kirjahyllyssä pölyä keräten jotenkin hyljätyn 
näköisinä. Kun minusta aika jättää, katsooko niitä kukaan ihmetellen kuvaajan tuotoksia. Mitä on ajatellut tai tuntenut kuvia ottaessa? Miettiikö kukaan miksi kuvat yht'äkkiä muuttuvat luontokuviksi ja sitten kokonaan loppuvat? Muutama Ifilorilla tehty Lappi- ja luontokirja ilman tekstitystä vanhojen albumien vieressä. Mitä Lapista voisi sanoin kertoa, mitä kuva ei kerro? Ainakin sen, että sydämeni jäi ensi reissulla sinne kokonaan, että Lappi lumosi, valloitti ja koversi kaipuun joka saa sinne aina uudelleen palaamaan.

Onneksi on kuvat!
Onneksi on tämä virtuaalinen maailma. Sen ihmiset ja asiat. Olette tulleet minulle kovin rakkaiksi kaikki.