Keväisiä mietteitä

Kevätpäivän tasauspäivä näytti taas kerran meille taivaan merkkejä. Juuri kun on orientoitunut varhaisen kevään mahdollisuuteen, syyti pilvet niskaamme vaakasuorassa suurehkoja lumihahtuvia. Päivällä tuuli tuiversi oravan hännässä, kun se vietti lounastuntiaan..
Iltakävelyn aiottu pituus lyheni äkkiseltään, kun jäinen viima löysi umpitopasta tuulen mentäviä aukkoja. Eikä kaulahuivikaan pystynyt suojelemaan joutsenkaulaani. Aprikoimme nukkumaan mennessämme, näinkö on, että lumikolat ja lapiot pitäisi kaivaa esiin varastojen periltä?

Seuraavana aamuna heräsimme lumettomaan päivään, eikä auringon kirkkaudessa ollut moitteen sijaa. Lämpöasteet siivittivät pitkähköä suonlaitakävelyä johon keväinen tuuli antoi mukavaa lisäpotkua. Olen antanut patikoille kyytiä hieman pitempien kävelylenkkien muodossa, sillä vaikka vaaka on piilossa kaapin alla, on vyötärön puristava ahdistus lahjomaton. Kertoohan se melko suorin sanoin ruokaympyrän laajentumisesta, puhumattakaan käsisyötävästä, jota en aina ruuaksi edes laske.

Ja vakuutan, että huoleni ei ole ulkonäöllinen, vaan nykyasusteiden pitäisi mahtua päälleni ilman epämukavaa kiristystä. Eikä polvetkaan, vaikka tukevilta näyttävät, ole enää entisessä kuosissa. Joskus ne pettävät allani ja tuiskahdan pöpelikköön. Ettei tässä miltään kuntoilijalta näytetä, ei suinkaan. Sen olen nyt päivänä muutamana huomannut, että huohotus liikkuessa on vähentynyt jopa Naskartelija vitsaili, minkäs sitä nyt niin kovalla kiireellä paahdetaan?

Kevät tuppaa muutenkin olemaan itsekriittistä aikaa. Se saa kirjoittajan pysähtymään peilin eteen ja kuvajaista katsoessaan  kysymään, onko ketään kotona? Ja mihin on kadonnut se sorjasäärinen neito? Tuntuu maan vetovoima vaan lisääntyneen. Sitä pitäisi olla niin sinut itsensä kanssa. Mutta minkä sille voi, että peilissä näkemäni paketti pitää sisällään nuoren neidon. Ainakin joskus. Ainakin minun mielessäni.

Ostin vihdoin sen uimapuvunkin ja vieläkin hymyilyttää ostopäätökseen vaikuttanut valinta. Olin päätynyt ajatukseen tankinista, uimapuvusta jonka yläosa on pitkähkö ja se myydään alaosan kanssa erikseen, joten voi halutessaan valita molemmista oikeat koot. Kun olin aikani valinnut kokoja, kantanut niitä ahtaaseen sovituskoppiin ja siellä pyörähdellyt niin, että kopin seinät kolisivat, tein nopean ostopäätöksen jaksamatta enää sovittaa uimapuvun housuosaa. Kotona sitten sovitan, ajattelin ja pyyhin hikeä iloissani, olinhan kutakuinkin tyytyväinen yläosaan. Kotona sitten huomasin, että olisi pitänyt sovittaa alaosaakin. Seisoessani uimapuku yllä peilin edessä sain hillittömän naurukohtauksen...

Joka itselleen nauraa, siltä ei tule elämästä iloa puuttumaan. Hyvää viikonvaihdetta!