Valokuvatorstain

319. haaste on armo.

"Armo, totuus, laupeus,
tänä unettomana yönä
kiitän sinua maailmasi kauneudesta,
kiitän lapsista, pienistä koirista, lempeistä hevosista,
kukistasi, puistasi, lähteistä,
ja ennen kaikkea linnuistasi, sinä ihmeellisin,
siunaa puolestani lintujasi, etenkin haukkoja, kyyhkysiä ja köyhää varpusta,"

Tämä Mika Waltarin runo: Aurinkolaulu kaukana Assisista, on kauan kuulunut lempirunojeni kymmenen parhaan joukkoon. Runoon liittyy minulle surullisia muistoja, mutta niin kuin kuva, myös suru muuttuu aikojen kuluessa. Vuosien kuluttua auringon loiste saa surun kimaltamaan kuten kuvan heinän, keväisessä juhlapuvussaan. Se on armoa, armoa.

"Mutta kiittääkseni vain rukoilen, en pyytääkseni;
kiitos pelottavan kauniista kuustasi, kiitos tähdistä, kiitos aurinkosi
                                                                                          kirkkaudesta, sinä kirkkain,
ja eniten kiitos omasta kirkkaudestasi,
vaikka minun on näillä multakäsilläni pakko suojella silmäni sokaistumasta,
kun sallit minulle välkähtävän aavistuksen kirkkaudestasi."
Jatkaa Mika Waltari runossaan.

Lisää valokuvatorstain kuvia on täällä.